Samuel Jackman syntyi jamaikalaisille vanhemmille Kanadan Manitobassa lokakuussa 2000. Numerolla 11 pelaava Samuel on urheillut monipuolisesti koko ikänsä, ja on jo kokenut maailmanmatkaaja 24 vuoden nuorella iällä. Yliopistonsa puoliksi Kanadassa ja USA:ssa käynyt Samuel on piipahtanut jo Lähi-Idässäkin, Libanonin liigassa. Eurooppa on mantereena jo tutumpi, kun kokemusta on Kreikan, Itävallan ja Ruotsin liigoista. Talvisen kotimaan lisäksi myös kausi länsinaapurin liigassa on valmistanut Samuelin Suomen kylmään talveen. Samuel on jo nyt tunnettu joukkueen keskuudessa siitä, että juttua riittää. Sukelletaanpa siis miehen mielenmaisemaan hänen itsensä kertomana.

Olen aika hauska tyyppi, ainakin omasta mielestäni. Minulla on aina hauskaa kentällä, ja näytän estoitta rakkauteni tätä lajia kohtaan. En oikeastaan edes välttämättä kutsuisi itseäni lentopalloilijaksi, olen ennemminkin kilpailuhenkinen urheilija. Rakastan pelaamista ja kilpailua. Ottaa miehestä mittaa, huudella verkon läpi, mitä vain mikä saa veren virtaamaan. Voisin lapioida kiviä elääkseni ja löytäisin siitä hauskuuden.

Samuel tulee läpikotaisin urheilullisesta perheestä. Äidin ja isän lisäksi perheeseen kuuluu seitsemän sisarusta, joista Samuel on toiseksi nuorin. Lähes kaikilla sisaruksilla on sama parin vuoden ikäero, joten koko lapsuuden ajan Samuelin ympärillä on ollut isompia, vahvempia ja fiksumpia perheenjäseniä. Tuosta ajasta Samuelin kilpailuhenkisyys on peräisin. Tunne, että on pienempi, nuorempi ja se, ettei ole yhtä akateemisesti menestynyt kuin muut sisarukset, sai nuoret, kehittyvät aivot tavoittelemaan sitä mitä muilla sisaruksilla oli. Se on melko tavallista suurempien perheiden lapsilla, ja suuressa perheessä kasvaminen näkyy edelleen Samuelin elämässä.

Äiti ja isä olivat pelanneet hieman lentopalloa, lähinnä harrastusmielessä eikä mitenkään ammattimaisesti. Samuel innostui lentopallon pariin verrattain myöhään, mutta lapsesta asti elämä täyttyi kaikenlaisista urheilulajeista. Iso osa lapsuudesta ja nuoruudesta kului koripallon parissa, mutta kokeiltua tuli niin sulkapalloa, baseballia, yleisurheilua kuin jalkapalloakin. Ja ihan sitä alkuperäistä eurooppalaista jalkapalloa, ei amerikkalaista versiota. Ensikosketus lentopalloon tuli yläasteiässä, kun isoveljen jalanjäljissä nuorukainen kokeili lajia koulun joukkueessa. Koulussa oli kaikki ikäluokat päiväkodista yläasteelle, ja kyseessä oli Samuelin omien sanojen mukaan ”pieni koulu, vain 300-400 oppilasta”. Koulun joukkueen taso ei päätä huimannut, ja nuori Samuel hylkäsikin lajin lyhyen kokeilun jälkeen liian helppona.

Lukioiässä muutama Samuelin kaveri pelasi lukion lentopallojoukkueessa, ja houkuttelivat myös ystävänsä mukaan. Samuelilla oli monipuolisesti kokemusta eri lajeista, joten pomppu oli kova, mutta tekniikassa toivomisen varaa. Aivan kuten nykyäänkin, miekkonen lisää nauraen. Koulun joukkueen rinnalle tuli myös juniorijoukkue, ja pian harrastus ylsi jo aluejoukkuetasolle. Lukiossa Samuel pääsi jo Yhdysvaltojen puolelle pelaamaan sikäläisiä huippulukioita vastaan, ja pian koittikin aika siirtyä yliopistomaailmaan.

Mitä enemmän näytät kykyjäsi, sitä parempaan akatemiaan pääset. Pelasin joukkueessa nimeltä Junior Pilots, jossa oli jo yliopistopelaajia, mutta mukana oli myös junioreita treenaamassa. Nuo juniorit saattoivat päästä opiskelemaan stipendillä tuohon yliopistoon. Isälläni oli tapana sanoa, että jos otat tämän lentopallohomman tosissaan, se voi poikia yliopistostipendejä, opiskelupaikkoja ja vaikka mitä. Mutta siihen täytyy panostaa. Jos jaksat panostaa, saat keskittyä lentopalloon. Sitten tuli se yksi turnaus ennen yliopistoa. Pelasin silloin vielä keskitorjujana. Siitä tuli yksi elämäni parhaista turnauksista. Silloin tajusin, että jos otan tämän nyt vakavasti, minusta voi tulla kuin yksi näistä yliopistotyypeistä. Ammattilaisuus tulee jos on tullakseen, mutta minun täytyisi katsoa, mihin tämä tie johtaisi.

Kanada on siitä samanlainen kuin Suomi mutta erilainen kuin moni muu Euroopan maa, että urheilu kehittyvimmässä iässä tapahtuu akatemioissa. Parempi menestys junioripeleissä houkuttelee hyvämaineisempia akatemioita. Akatemioita, jotka todella koulivat urheilijasta ammattilaisen. Samuelin tapauksessa tuo akatemia oli Brandonin yliopisto. Se sijaitsee sankarimme kotiprovinssissa Manitobassa, noin kolmen tunnin ajomatkan päässä kotoa. Koulun joukkue oli kovatasoinen, mukana oli sekä Kanadan että Australian maajoukkuepelaajia. Samuel oli 17-vuotias, laiha ja vähän heikohko nuori. Ensimmäisenä vuonna peliaikaa ei juuri herunut, mutta aika oli opettavaista ja Samuel teki parhaansa ja oppi todella paljon kokeneemmilta pelaajilta. Kolme tai neljä ensimmäisen kauden joukkuekaveria lähti koulusta suoraan ammattilaisiksi. Keskitorjuja ja yleispelaaja Saksaan, libero Itävaltaan ja neljäskin vielä Ruotsin liigaan. Nähdessään joukkuekavereidensa lähtevän ammattilaisurille, tajusi Samuel että halutessaan pelata Euroopassa, hänen täytyisi seurata näiden kavereiden jalanjäljissä. Ja sitte kävi niin kuin koko maailmalle kävi, ja korona iski.

Samuelille korona vaikutti eri tavalla kuin monelle muulle. Hänelle se tarkoitti muuttoa Yhdysvaltoihin, jossa hän pääsi Jamestownin yliopistoon. Jamestownin joukkueessa hänen valmentajansa oli vuoden 2008 olympiakultamitalisti Riley Salmon. Maajoukkuetason valmentaja opetti Samuelille ennen kaikkea henkistä kovuutta. Ei ole väliä kuinka korkealle hyppäät tai kovaa lyöt, sinun täytyy pystyä tarvittaessa myös hillitsemään itseäsi, käyttää järkeä ja harjoittaa virhekontrollia.

Euroopassa kaikki muuttui. Kaikkeen liittyi nyt odotuksia, minulle maksettiin tästä nyt. Valmistuttuani Ruotsi oli ensimmäinen maa, jossa pelasin ammattilaisena. Ruotsi olikin melkoinen kulttuurishokki. Minulle oltiin kerrottu, että sielä olisi valtavia urheiluhalleja täynnä tuhansia faneja. Mutta paikka jossa pelasin (Floby), oli todella pieni paikka. En oikein pitänyt siitä että kylä oli niin pieni, sopeutuminen oli hankalaa. Mutta pelasin siellä hyvin. Ja totuttelin lentopalloammattilaisuuteen ja Euroopassa asumiseen.

Ruotsista matka jatkui Itävaltaan. Siellä kokemusta tuli myös Challenge Cupista, jossa vastassa oli joukkueita Unkarista, Kroatiasta, Slovakiasta ja Sloveniasta. Kilpailullinen Samuel ei tyytynyt Itävaltaan, vaan siirtyi Kreikan A2-liigaan. Iraklis Thessaloniki on todella kovatasoinen joukkue, löytyyhän joukkueen alumneista esimerkiksi entisen valmentaja Salmonin joukkuekaverit olympiafinaalista 2008, Clayton Stanley ja Lloy Ball. Thessalonikin joukkueessa Samuelin ura alkoi omien sanojensa mukaan kukoistaa.

Minulla on aina ollut paljon energiaa kentällä. Kreikassa sain vielä isomman itseluottamusbuustin. Sellaisen, että esiintymistäni voisi joku kuvailla jopa ylimieliseksi. Mutta tulin siihen tulokseen, että jos saan siitä hypestä niin paljon voimaa, että se auttaa minua pelaamaan paremmin, miksi en tekisi niin? Ehkä se vie minut vielä pitkälle, kuka tietää.

Kreikassa Samuel tapasi ensimmäistä kertaa suomalaisen yleispelaaja Peetu Mäkisen. Kaksikko tuli hyvin toimeen, ja Peetu kertoi Samuelille hieman Suomen liigasta. Siitä ajatus jäi itämään Samuelin päähän. Pohjoismaista oli hyviä muistoja, ehkä joskus sinnekin voisi palata. Sitä ennen kuitenkin vähän lisää kokemusta lämmöstä. Ensin toiseksi kaudeksi Kreikkaan, jossa uuden seuran palkanmaksuongelmat johtivat toiseen muuttoon vielä joulutauolla. Tämän vuoden alusta alkanut puolikas kausi Libanonin liigan Baouchriehissä kesti noin puolitoista kuukautta. Huhut Lähi-Idän korkeista palkoista ja pelaajien kunnioituksesta olivat totta, mutta korkea oli myös vaatimustaso. Hauskaa oli, ja kokemus oli upea. Kauden päätteeksi Samuelin seuraavan kauden kohde oli jo tiedossa, joten kesällä kanadalainen sai keskittyä junioreiden valmennukseen Yhdysvalloissa, levätä ja valmistautua palaamaan Pohjoismaihin.

Ensimmäinen kosketus Suomeen? Tunsin pari pelaajaa Akaa-Volleyn viime kauden joukkueesta. He kertoivat minulle että Suomi olisi ehdottomasti kokeilemisen arvoinen paikka. Suomessa arvostetaan minunkaltaisiani pelaajia, ja jos pelaan hyvin siellä, se voi johtaa hienoihin mahdollisuuksiin vielä korkeammalla tasolla. Esitin toiveen managerilleni, joka lupasi palata asiaan. Pian tiesinkin odottaa Sami Kurttilan puhelua. Istuimme yksi iltapäivä vaimoni kanssa kotonamme, ja sitten Sami soittikin. Tiesin hänestä etukäteen vain mitä joukkuetta hän edustaa. Hän oli erittäin ystävällinen, ja sanoi katsoneensa videoitani. Keskustelimme paljon Suomesta ja kaikesta maahan ja liigaan liittyvästä, ihan kaikesta, varmasti melkein kaksi tuntia. Lopputuloksena hän sanoi, että hän pitää ajatusmaailmastani, ja se on joukkuepelissä tärkeää. Mitä sinä voit tehdä joukkueelle, sen sijaan että mitä joukkue voi tehdä sinulle. Olimme samalla sivulla siitä, kuinka joukkueen pitää toimia ja kannustaa toisiaan. Jotain minun täytyi sanoa oikein, koska puhelun lopuksi hän sanoi haluavansa minut joukkueeseensa.

Puhelun perusteella päätös oli helppo. Kuinka Samuel voisi jättää tulematta paikkaan, joka on valittu maailman onnellisimmaksi maaksi KAHDEKSAN kertaa peräjälkeen? Oulu kaupunkina ei ollut ennestään tuttu, mutta lyhyen asumisen perusteella kaupunki on vienyt Samuelin sydämen. Ei liian pieni eikä liian suuri kaupunki, vaan juuri sen kokoinen, että kaikki tarvittava löytyy. Ja välimatkat asuinpaikasta eivät nekään ole liian suuria. Samuel kyseli joukkueesta ja sen liiganoususta tutuilta pelaajilta ja managereilta. Hän sai kuulla joukkueen olevan tulossa vauhdilla liigaan. Mitä enemmän joukkueen ja seuran tavoitteista Samuel kuuli, sitä varmempi hän oli päätöksestään. Kaikki halusivat kehittyä, ja juuri sitä Samuel toivoi itselleenkin.

Itse joukkuetta Samuel kuvailee kivikovaksi tiimiksi, jossa on erittäin nuori runko. Samuel pitää pelkästään hyvänä asiana, että kokemusta on niin laajasti eri tasoilta ja eri joukkueista. Kokeneempia pelaajia totta kai tarvitaan tasapainon vuoksi, mutta nuorissa on tulevaisuus. Nuoret eivät ota peliä sillä tavalla liian vakavasti, että kun jokin menee pieleen, ensimmäinen ajatus ei ole ruoskia itseä tai joukkuekaveria, vaan he haluavat tehdä asiat uudestaan ja paremmin ja paremmin. Treeneissä on kannustava ilmapiiri, joka sallii kehittymisen. Valmentaja käyttää ääntä ja auktoriteettiä silloin, kun tilanne sitä vaatii, mutta muuten kaikki voivat harjoitella rauhassa. Kaikki puskevat toisiaan paremmiksi, se on selvää, mutta kukaan ei suutu, jos heti aluksi ei onnistu. Nuoren joukkueen vahvuus on energia, joka Samuelin kokemus mukaan ehtyy vanhetessa. Kun rutiini on treenata kaksi kertaa päivässä päivästä toiseen, on energia ja kilpailuhenkisyys voimaannuttavaa.

Suurin vahvuutemme on yhtenäisyys. Otetaan esimerkiksi vaikka paluu harjoituspelistä Kyyjärveltä. Voitimme heidät muutamaa päivää aiemmin ja sitten hävisimme heille vieraskentällä. Mitä yleensä tapahtuisi? Ainakin minun entisissä joukkueissani pelaajat ovat olleet omissa oloissaan ympäri bussia, ja valmentaja kihisee kiukusta. Ei tässä joukkueessa. Kaikki pelaavat tikkipokkaa yhden pöydän ääressä, naureskellen ja vitsaillen, koko kolmen tunnin kotimatkan ajan. Eikä kyse ole siitä ettemmekö välittäisi tappiosta. Vaan koska tiesimme, että tästä noustaan yhdessä. Palaamme salille seuraavana maanantaina, ja palaamme vahvempina.

Joukkueen nuoruus ei tietenkään ole pelkästään voimavara. Nuorella joukkueella on helposti vaarana kadottaa fokus siitä mitä ollaan tavoittelemassa. Jos keskittyminen hajaantuu, yritetään helposti tehdä liikaa. Hauskaa voi pitää samalla myös voittaen, mutta kumpikaan ei tapahdu pakottamalla. Paras tulos syntyy, kun kaikki nauttivat yhdessätekemisestä, ovat omia itsejään, pysyvät keskittyneinä ja tuovat oman energiansa sekä treeneihin että peleihin.

Omista ominaisuuksistaan pelaajana Samuel ei pohjoisamerikkalaiseen tapaan pelkää puhua. Jo tähän mennessä on treenikentällä käynyt selväksi, että Pohjois-Amerikasta Ouluun on saapunut todella fyysinen urheilija. Mutta mistä fysiikka on peräisin? Geeneistäkö? Samuel on ollut vahva jässikkä lapsuudesta saakka. Kavereilleen hän on leikillään sanonut, että fysiikka on tullut suvusta, eikä sen eteen ole tarvinnut tehdä töitä. Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Kova fyysinen kunto on peruja lapsuuden monipuolisesta urheilutaustasta, kuntosaliharjoittelusta ja väsymättömästä lajiharjoittelusta. Samuel näkee omina vahvuuksinaan hyppyvoiman, nopeat liikkeet ja oman kehonsa kontrollin. Joillekin pelaajille hyökkäyksen oikean liikeradan löytäminen voi olla haastavaa, mutta Samuelille se tapahtuu kuin luonnostaan. Myös heikkouksista Kanadan mies puhuu analyyttisesti. Fokuksen säilyttäminen, kokonaiskuvan menettäminen ja vääriin asioihin keskittyminen ovat asioita, joissa Sam näkee itsessään vielä työstämistä. Joskus hän myös velloo liikaa omissa epäonnistumisissaan, ja on itsensä ankarin kriitikko.

Olin ehkä 17-vuotias, kun pelasimme kansallista junioriturnausta. Olimme ennakkosuosikkeja, ja pelasimme välierissä viidettä erää. Tulimme takamatkalta tilanteeseen 14-13, ottelupallo oli vastustajalla. Menin syöttöruutuun, jossa oli aika vähän tilaa syöttää. Ajattelin vain, että nyt on tilaisuutesi näyttää, syötät tästä ässän, ja olet kaikkien sankari. Ja sitten syötin leijasyötön pitkäksi. Hävisimme pelin. Meillä oli vauhti päällä, kukaan ei tarvinnut ässää, olisimme kyllä hoitaneet pelin. Mutta minä tein virheen, ja peli päättyi siihen. Nuorempana ruoskin itseäni tuosta niin pitkään, ja ajattelin sitä usein vielä vuosia tapahtuneen jälkeen. Silloin otin epäonnistumiset paljon henkilökohtaisemmin, ja ajattelin sen olevan elämäni pahin päivä. Nykyään osaan jo olla hieman armollisempi itselleni.

Samuelin mukana Ouluun on muuttanut myös hänen vaimonsa Bailey. Suomi ei ole ensimmäinen maa johon pari muuttaa yhdessä, Bailey on kulkenut miehensä rinnalla koko ulkomaanuran ajan. Samuel elää omannäköistänsä elämää, niin kauan kun hänen vaimonsa kuuluu siihen. Lapsuuden urheilijaidoleilla oli aina vaimot mukanaan, ja myös Samuelin mielestä hänen urheilu-uransa on molempien kovan uurastuksen tulos. Jos Bailey ei olisi miehensä tukena, Samuelista tuntuisi kuin hän olisi otellut vain yksin ja itseään varten. Pariskunta on keräämässä myös yhteisiä muistoja. Perheenlisäys on jossain vaiheessa suunnitteilla, joten aktiiviaikoja on mukava muistella 20 vuoden päästä omille lapsille.

Samuel on myös kiitollinen valmentaja Kurttilalle, joka ymmärsi täysin halun muuttaa myös vaimo mukana Suomeen. Tämä ei Samuelin mukaan ole maailmalla mitenkään itsestäänselvä asia. Joillekin valmentajille keskittyminen on niin herkkä asia, että puoliso olisi vain häiriöksi. Samuelin korvaan tämä kuulostaa nurinkuriselta, koska nimenomaan vaimon poissaolo saisi hänen keskittymisensä harhailemaan. Hakkurismies myös kokee pääsevänsä parhaimpaansa vaimonsa kannustuksella. Niin mukavia kuin joukkuekaverit ovatkin, kaikilla on myös omat elämänsä, ehkä työnsä ja omat perheensä, joten eivät he voi koko päivää istuskella yksinäisen pelikaverinsa nurkissa. Siksi oma vaimo on parasta mahdollista seuraa.

Pelkkää ruusuilla tanssimista ei tietenkään ole myöskään jatkuva matkustelu. Vaikka matkailu avartaa ja kokemuksia kertyy, joutuu joistain asioista myös tinkimään. Samuel oli Pohjois-Amerikassa siskonsa kahden ensimmäisen lapsen syntymien aikoihin, ja pystyi matkustamaan nopeasti paikalle toivottamaan uudet tulijat tervetulleiksi maailmaan. Kaukaa Euroopasta matkustaminen on ollut hankalampaa, eikä setä ole päässyt paikalle tervehtimään kahta seuraavaa siskonsa lasta. Myös muutamat ystävien häät ovat jääneet välistä. Kyse ei ole niinkään siitä, etteivätkö valmentajat hyvästä syystä päästäisi lähtemään, mutta ammattiurheilijan elämä on raadollista. Matkustaminen varsinkin toiselle puolelle maapalloa veisi ainakin viikon lyhyttäkin visiittiä varten keskellä kiireistä otteluruuhkaa, puhumattakaan siitä, ettei ole mitään takeita, että pelipaikka odottaisi enää reissun jälkeen. Joukkue myös jatkaisi ilman hakkuriaan, ja paluu on vaikea kaikille. Ja toisaalta miksipä lähtisi mihinkään kesken kauden, kun asuinpaikkana on yksi maailman kauneimmista maista.

Vihreys on Suomen parasta antia. Myös Kanadassa on toki paljon puita, mutta meillä päin enimmäkseen peltoja. Toki Suomessakin on varmasti peltoja, mutta ne eivät dominoi maisemaa niinkuin Kanadassa. Suomi on täydellisen idyllinen paikka. Puita joka puolella. Oulu ei ole niin pieni ja ahtaaksi pakattu kuin monet suurkaupungit, vaan hieman väljempi ja laajempi. Pienet puistot keskellä kaupunkia tuovat tunteen kuin eläisin keskellä omaa pikku puutarhaani. Haluan ehdottomasti nähdä revontulia, poroja, Joulupukin pajakylän ja Lapin. Ei Suomikaan tietenkään ihan paratiisi ole, täällä on paljon enemmän sääntöjä kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Maahantulo esimerkiksi. Tai jos haluan käydä ostamassa pullon viiniä kaupasta. Tai se, että voin saada sakot, jos pyöräilen ilman kypärää. Tällaiset asiat ovat ehkä hieman yllättäneet.

Mutta jos katsetta suuntaa hieman eteenpäin, ja Samuelin tulevaisuudensuunnitelmiin, mitä siellä nähtäisiin? Konkreettisena tavoitteena Samuel haluaisi ainakin kerran pelata Mestareiden Liigassa. Kun kokemusta on jo Challenge Cupista, on vain luonnollista haluta enemmän. Samoin kuin ammattilaisuudessa. Samuel muistelee lukioaikoina katselleensa ammattilaisia ihaillen. Nyt kun hän on itsekin ammattilainen, on helpompaa laittaa nyt tavoitteina olevat asiat perspektiiviin. Joskus lentopalloammattilaisuus oli kaukainen unelma, samoin kuin nyt vaikkapa kausi Kanadan maajoukkueen mukana. Kokonainen kausi vaikkapa Mestareiden liigassa, maailman huippujoukkueiden seassa, antaisi mahdollisuuden verrata itseään lajin ehdottomiin huippuihin.

Samuelin lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Jokainen, joka minut tuntee ennalta, tietää, että annan aina kaikkeni, joka pelissä ja joka harjoituksessa. Paitani painaa kolme kiloa kaikesta siitä hiestä. En ole ikinä pelannut muuten kuin koko sydämestäni. Teen kaikkeni taatakseni meille paikan top-3:een, mikä ettei vaikkapa mestaruuteen. Minne vain menen, olen aina tyytyväinen vain mestaruuteen, joten lupaan sen myös teille. Me tulemme voittamaan mestaruuden. Annan kaikkeni sen eteen. Ihan kaiken.

AC Oulu Volleyn urheilutoimenjohtaja Tomi Kuronen tunnetaan kaikista parhaiten ja lämpimimmin lempinimellä Peto. Kuten lempinimensä, ei mieskään jätä ketään kylmäksi. Aiemmin Kiskon ja nyttemmin ACO Volleyn primus motor on mies, jolta eivät ideat lopu. Vaikka alkuperäisistä ideoista noin prosentti päätyy toteutukseen asti, ovat Pedon saavutukset lentopallon saralla kiistattomat. Pelaajana vähän niin ja näin, mutta taustatekijänä Peto on pysäyttämätön luonnonvoima. Matka kaveriporukan paikallissarjajoukkueesta varteenotettavaksi liigajoukkueeksi on sellainen työnäyte, jota kestää yrittää perässä. Lentopallon ulkopuolella Tomi on 33-vuotias yrittäjä, jonka perheeseen kuuluu avopuolison lisäksi huhtikuussa syntynyt poikavauva.

Oon tällanen aika perustallaaja, vähän enemmän ideoita ja unelmia. Tykkään kokeilla kaikenlaista uutta. Joku juttu toimii, joku ei. Yritän tehdä välillä jotain oikeinki. Perusarkea, mitäpä sitä itsestä muuta osaa kertoa. Mitä tykkään tehdä, joka ei liity lentopalloon, työhön tai perheeseen? Tykkään nukkua. Ei kyllä oo hirveesti ollu vapaa-ajan ongelmia, että yhtäkkiä kotisohvalla istuessa huomais, ettei ole mitään tekemistä. Aina on jotain tekemistä, monta projektia kerralla tulilla, ja pikkuhiljaa niitä on pakko tehä poiski.

Mitä kuuluu urheilutoimenjohtajan työnkuvaan? Peto vetää hatusta sellaisen viisauden, että siihen kuuluu urheilun johtamista. Vakavammin pohdiskellessa jopiin kuuluu kaikki ne tukitoimet, joita tavoitteellisesti toimivan urheilujoukkueen arkeen ja toimintaan kuuluu. Pelaajasopimukset? Ei ilman Petoa. Valmennus? Ei todellakaan ilman Petoa. Halli missä treenata? Tiedätte varmasti että Petoa siihenkin tarvitaan. Vaikka ylempänäkin on väkeä vetelemässä vielä suurempia linjoja, on Kurosen pojan vastuulla se, ettei urheilijoiden tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin itsensä kehittämiseen ja urheilu-uraansa. Peto on jo kauan sitten luovuttanut viikottain lentopalloon käytetyn ajan seurannan suhteen, vaan intohimo vie sen verran aikaa kuin se vie. Vuorokaudessa kaikilla on sama 24 tuntia, Peto on vaan oppinut optimoimaan vuorokauden tunnit keskivertoa paremmin.

Ketään, joka Pedon tuntee, ei varmasti yllätä se, että itsensä kehuminen sujuu mieheltä helposti. Megalomaanista höpöttelyä? Korkeintaan osittain, kyllä suuruudenhulluudelle on enemmän kuin riittävät näytöt olemassa. Jos sanaparin ”ajatelkaa isommin” voisi rekisteröidä, olisi Peto jo miljonääri. Miehen kiistatonta erikoisosaamista onkin aina ollut nähdä iso kuva. Kun muut ovat tyytyneet näpertämään kulloinkin saatavilla olevalla aineksella, Peto on aina uskaltanut tähdätä tähtiin, ja useimmiten sinne keinolla tai toisella on päästykin. Niin mukavaa kuin lyhytkestoinen menestys olisikin, tähtäin ei ole koskaan ollut siinä. Menestystä on aina rakennettu tarpeeksi kestävälle pohjalle, ja se on suurelta osin Pedon ansiota.

Ympärillä on aika paljon ihmisiä, jotka toimii lentopallon parissa. Tykkään itse ajatella sen niin, että jos mää olen pallo, ja minun ympärillä on renkaita. Niin kuin pääkaupunkiseudulla, Kehä 1, Kehä 2, Kehä 3. Jos nyt ekalla kehällä olevien ihmisten kanssa ollaankin enemmän päivittäin tekemisissä, ei se tarkoita että ulommilla kehillä ois yhtään vähemmän tärkeitä tyyppejä. Jos yks kehä puuttuu niin koko korttitalo romahtaa.

Joukkueen kasaaminen ei tullut vastikään perheenlisäystä saaneelle yrittäjälle helposti. Suurinta osaa pelaajasopimuksista on sorvattu arkisin iltakahdeksan jälkeen, kun muu talo on rauhoittunut nukkumaan. Mukana on onneksi ollut myös apuja, ja pääosin paikallisista ja alueelta lähteneistä pelaajista koottua rinkiä skouttaamassa on ollut paljon tuttuja. Vaikka kiireisen arjen keskellä sopimusten rakentamiseen vaadittavaa aikaa on ollut hankala löytää, on neuvotteluja myös helpottanut se, että AC Oulu on haluttu paikka pelata. Yhtäkään pelaajaa ei ole tarvinnut Ouluun päin anella, vaan jotain on seuran taustoissa tehty oikeinkin. Urheilun tukitoimet ovat kunnossa, tuote on kunnossa, seura on uusi ja raikas.

Seuran ja sen valmennuksen maine on kiirinyt jo maan rajojen ulkopuolelle, niin kova oli myös ulkomaalaisvahvistusten hinku Ouluun. ACO:n puolella videoita on katseltu ja aikaeroista kärsitty, mutta viime kädessä päätös pelaajien uudesta osoitteesta on aina heidän oma. Esimerkiksi yliopistosarja NCAA:n viime kauden paras hyökkääjä Matt Gentry valitsi Suomen ja AC Oulun nipusta sopimustarjouksia Euroopan huippuliigoissa. Henkilökemiat kerta kaikkiaan kolahtivat, ja päävalmentaja Sami Kurttilan viisaita sanoja lainataksemme; onnistuneissa hankinnoissa täytyy olla puolet pelitaitoja ja puolet persoonaa.

Ilman meidän ottelutapahtuman showta ja meidän somea ei ole mitään. Niiden kanssa meillä on kehittyvä yhteisö. Some antaa nykypäivänä paljon työkaluja, mutta se ei yksin riitä. Kun joku keksii meidät somesta, ja näkee vaikka meidät tai meidät videoita muutaman kerran, saattaa hän tulla jo hallillekin. Siinä vaiheessa ollaan jo 20% matkasta kuljettu. Jos katsoja pysyy katsomossa eikä lähde pois, silloin ollaan jo 90%:ssa. En tykkää hirveesti vertailla meidän tekemistä muihin liigaseuroihin, olen aina ajatellut että meillä on oma tarina ja oma juttu. Kokonaisuudessa ollaan varmasti keskikastin yläpuolella. Ollaan hyvällä tiellä kohti sitä terävintä kärkeä. Se ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, vaan se vaatii tunteja ja toistoja.

Tuurilla vai taidolla? Sitä ollaan ajoittain kuultu matkalla kotimaisen lentopalloilun huipulle. Suotuisan onnen osuutta ACO:n tarinassa ei voida täysin sivuuttaa, mutta hyvin nopeasti se kääntyy vähätteleväksi kaikkea sitä työtä kohtaan, jota seuran taustoissa on tehty väsymättömästi ja tunteja laskematta. Pienillä resursseilla on saatu kansallisellakin mittakaavalla merkittävää tulosta, kuten kahden viime kauden ennätysyleisöt lentopallokatsomoissa maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla osoittaa. Niin kuin tähänkin asti, AC Oulu Volleyn ykkösprioriteettinä säilyy periaate, että olemme sanamme mittaisia. Kun jotain sovitaan, pidetään siitä kiinni. Siksi Peto ei lähde keulimaan ja lupaamaan heti debyyttikauden päätteeksi mestaruutta. Koska se ei viime kädessä ole hänen käsissään. Ei edes siinä kauhua vastustajan torjunnoissa kylväneessä oikeassa.

Mitä Peto toivoisi kotimaiselta lentopallolta? Vähemmän puheita, enemmän tekoja. Ideoida ja uskaltaa, sekä vielä toteuttaa. Miten saada ihmiset kiinnostumaan lentopallosta, ja juuri siitä meidän lentopallosta? Hassu viraalivideo siellä, trendejä seuraavia Tiktok-tansseja täällä. Nämä eivät ole Pedolle oikoteitä onneen. Jatkuva läsnäolo ja toistojen määrä herättävät ajan myötä kenen tahansa kiinnostuksen.

Lentopallo valtakunnallisesti? Vähän pidempi esimerkki, joulukuusi. Jos kuusen juurella ei ole valmentajia, miten latvassa voisi olla pelaajia? Seuratoimijat ja muut arjen mahdollistajat, kun tukitoimet ovat pelaajille kunnossa, he voivat hoitaa omaa tonttiaan. Junioritoiminnasta täytyy lähteä rakentamaan, mutta sekin täytyy osata kaupallistaa. Lentopallon tuotteistamalla ihmisten kiinnostus siihen kasvaa, ja myös yritykset on koottu tavallisista ihmisistä ja niiden yritysten päättäjistä.

Pedon lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Ens kaudella Ouluhallissa on iloa, valoa ja hyviä pelaajia. Kehittyvä tapahtuma ja joukkue. Lopputulosta me ei tiietä, paitsi minä. Mutta sitä mää en kerro teille, teidän pitää tulla itse se hallille kattoon.

Veeti Parkkinen on marraskuussa 21 vuotta täyttävä hakkuri. Kempeleen Lentopallon kasvatti on edustanut kasvattajaseuraansa koko juniori-ikänsä, ja pelasi ensimmäisen liigaottelunsa jo lähes neljä vuotta sitten. Kuten aiemmin pelaajakuvassa esiintynyt Janne Marttila, on AC Oulu Volleyn tulevan kauden numero 4 Veeti saanut lentopallon verenperintönä. Samaa voidaan sanoa myös nuoremmasta veljestä Otosta, joka liittyi velipojan perässä liigakartalle, ja vieläpä samassa joukkueessa. Mutta tässä pelaajakuvassa keskitytään Veetiin. Mistä kaikki alkoi, ja mihin lupaava tulevaisuus nuoren miehen johdattaa? Näihin kysymyksiin, ja muihin, leveästi hymyilevä nuorukainen vastailee itse.

Mä oon aika menevä tyyppi. Sosiaalinen ja tykkään jutella ihmisten kanssa. Varsinkin urheilussa tosi motivoitunut. Perhekeskeinen, ja urheilu on ollu ykkösprioriteetti lapsesta asti. Olen persoonana kilpailuhenkinen, tykkään soittaa suuta niin treeneissä kuin peleissä. Olen räväkkä persoona, niin kopissa kuin kentällä.

Vaikka Veetiltä nykyään mittaa löytyykin 195 senttimetrin verran, näin ei aina ole ollut. Vielä pitkälle teini-ikään Veeti oli ikätovereitaan lyhyempi ja omien sanojensa mukaan ”rimpula”. 14 ikävuoden tienoilla tuli kuitenkin kasvupyrähdys, ja fysiikka alkoi kehittyä reipasta vauhtia. B-junioreissa Veeti huomasi olevansa jo ikäisekseen ruudikas hyökkääjä, ja totesi itselleen, että kovalla työllä lentopallosta voisi joku päivä tulla ammatti. Viime kaudella tämä unelma toteutui, kun Vammalan Lentopallo kirjoitti nuorelle hakkurille elämänsä ensimmäisen ammattilaissopimuksen.

Veetin vanhemmat, Jukka ja Katja, ovat molemmat itsekin pelanneet lentopalloa, joten laji tuli perinteisesti perheeltä opittuna. Ikää ei ollut varmasti kuin neljä tai viisi vuotta, kun vanhemmat kiikuttivat esikoispoikansa Kempeleen Lentopallon pikkutiikereiden harjoituksiin. Laji on sittemmin vienyt mennessään, poislukien yksi välivuosi, jolloin Veeti kävi kokeilemassa lahjojaan yleisurheilun parissa. Samaa viehätystä ei kuitenkaan mondolta löytynyt, vaan tie vei takaisin lentopallokentille, joka on saanut jakamattoman huomion siitä asti.

Juniorivuosilta parhaaksi muistoksi jäi viimeisen A-poikavuoden SM-hopea kaudella 2023-24, jolloin A-poikien paras pistemies nakutti lähes 20 pistettä per peli. Hopeaa tuli kaulaan myös 1-sarjassa, jossa Oulun Kiskon punaisissa toistaiseksi uransa parhaan kauden pelannut Veeti takoi sielläkin lähes 15 pinnaa peliä kohti.

Kisko-kauden jälkeen lähtö VaLePaan oli iso askel. Liigatasolla oli paljon kovempi tempo, ja treenattiin enemmän kuin mihin olin aiemmin tottunut. Siihen piti hieman totutella, mutta toisaalta pääsin näkemään miten Suomen huipulla treenataan. Kasvattava kokemus kaiken kaikkiaan, vaikka olihan hyvät ja huonot puolensa. Tulevaa uraa ja kasvua pelaajana ajatellen oli kuitenkin tärkeä kokemus.

Sastamalaan Veeti lähtikin ennen kaikkea kasvattamaan itseään pelaajana. Lähtökohtaisesti peliaikaa ei ollut lajilegenda Urpo Sivulan takana paljoa luvassa ainakaan heti alkuun, eikä tilanne muuttunut myöskään Sivulan siirryttyä pikakomennuksella ulkomaille. Tilalle kun hankittiin maajoukkuehakkuri Aaro Nikula. Näytönpaikkoja tuli siihenkin nähden kuitenkin odotuksia vähemmän. Alkukauden kipuiluiden ja sairasteluiden jälkeen meno näytti jo hyvältä treeneissä ja playoff-peleissä, mutta rooli jäi kaikesta huolimatta odotettua pienemmäksi.

Parhaita muistoja viime kaudelta ovat totta kai huiput joukkuekaverit, sekä europelit. Pelireissu Montenegrossa, sekä pelit maailman eliittiin kuuluvia joukkueita ja pelaajia vastaan, olivat hienoja kokemuksia. Koti- ja vieraspelit CEV-cupin avauskierroksella lopulta koko Cupin voittoon asti yltänyttä, Turkin kivikovan liigan pronssimitalistia Ziraat Bankasia vastaan, olivat silmiä avaavia kokemuksia nuorelle urheilijan alulle.

Paluu takaisin Ouluun lähti Sami Kurttilan viestistä, jossa hän kysyi kiinnostaisiko tulla Ouluun. Heti siinä mietin, että voisi kiinnostaa. Sami soitteli pian perään ja kertoi, että liiganousu voisi olla mahdollinen. Siinä vaiheessa olin jo mukana, Samin viestistä oli mennyt ehkä kaksi minuuttia kun olin jo päättänyt tulla takaisin Ouluun. Sopimusneuvottelut Pedon kanssa meni hyvin, vaikka vähän alehintaan yrittikin mua aluksi hankkia. Helposti päästiin kuitenkin kompromissiin, jossa molemmat voi olla sopimukseen tyytyväisiä.

Odotukset tulevaa kautta kohti ovat korkealla. Viime kaudella hampaankoloon jääneet vähäiset näytönpaikat motivoivat entisestään, ja hinku näyttää taitonsa ohjaa toimintaa tulevalla kaudella. Harjoituspeleissä Veeti pääsi tekemään sitä mitä parhaiten tekee, ja hakkurin paikalla on kauden mittaan aidosti kilpailua peliajasta. Kanadalaista virkaveljeä Samuel Jackmania haastamaan Veetillä on kova palo, ja tahto pelata mahdollisimman monta peliä motivoi tekemään parhaansa joka harjoituksessa.

Tulevan kauden joukkueesta kysyttäessä tuttu hymy palaa kasvoille, leviten nyt jo pieneen nauruun. Juuri hakkurinsa näköinen nuori, eläväinen ja huumorintajuinen joukkue kerää Veetiltä runsaasti kehuja. Ehkä juuri nuoresta iästään johtuen, joukkueessa on jopa erityisen hyvä yhteishenki. Nuoret ovat nopeasti samalla aaltopituudella, eikä bussimatkoilla juuri hiljaista hetkeä kuulu. Tämä on myös sosiaalisen Veetin mieleen, juttua riittää joukkuekavereiden kesken muustakin kuin lentopallosta. Parempaa kemiaa joukkueen sisällä Veeti ei ole ikinä nähnyt, ja nauttii siitä täysin siemauksin.

Joukkueen tavoitteet siintävät Veetin mielessä hyvinkin konkreettisina. Siinä missä kokeneemman Janne Marttilan tavoitteena oli voittaa, peli kerrallaan, Veetin tavoitteissa siintää jalometalli. Moni vanhan koulukunnan edustaja kysyisi ehkä miksi juuri me voisimme voittaa mitalin, Veeti oman sukupolvensa edustajana kysyy, miksi EMME voisi voittaa mitalia. Laaja rosteri, hyvä valmennus, laadukkaat puitteet, sekä motivoitunut ja voitontahtoinen joukkue ovat Veetin silmissä jopa mestaruuteen yltäviä aseita.

Tulevan kauden joukkueita katseltaessa Veeti edellisen osan Janne Marttilan kanssa hyvin pitkälti samoilla linjoilla. Akaa-Volley on suurin mestarisuosikki, Hurrikaani ykköshaastaja, ja VaLePa aina vaarallinen. Veeti heittää mukaan vielä TuTon, joka on hyvänä päivänä kova haastaja kenelle tahansa.

Ammattilaisuus merkitsee mulle ihan kaiken. Se on unelma, joka mulla on ollut pikkupojasta asti, ja olen joka päivä kiitollinen siitä, että saan elää sitä unelmaa. Saan tehdä sitä, mitä olen aina halunnut tehdä, ja pystyn oikeasti panostamaan siihen asiaan, jota haluan tehdä vielä pitkään. Se merkitsee mulle tosi paljon.

Veetin neuvona vielä nuoremmille urheilijoille, jotka tavoittelevat unelmiaan urheilusta ammattina, on Veetillä lyhyt ja ytimekäs vastaus; töitä, paljon töitä. Ammattilaisuuteen ei riitä se, että tekee lentopallokentällä kaikkensa, vaan töitä on paiskittava myös punttisalilla, ja itsestä on pidettävä riittävästi huolta. Ravinto ja uni ovat huippu-urheilijalle ihan yhtä tärkeitä työvälineitä kuin käsipainot. Periksiantamattomuus on myös yksi välttämätön ominaisuus ammattilaiseksi tähtäävälle. Huonoja aikoja tulee väistämättä eteen, mutta on tärkeää jatkaa eteenpäin luovuttamatta. Jos unelma on tarpeeksi kirkkaana mielessä, kovalla työllä se on aina saavutettavissa.

Veetin lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Lupaan että annan kentällä ja treeneissä kaikkeni. Teen seuran menestyksen eteen hyviä asioita kentällä. Tuon omaa osaamistani tähän asti parhaalla tasolla esille suomalaiselle ja oululaiselle lentopallokansalle. Jos tarve vaatii nii pallo lähtee kädestä 250km/h 😉

AC Oulun numero 3 on Oulunsalon Vasaman kasvatti Janne Marttila. Hän esittelee itsensä kertomalla olevansa 28-vuotias yleispelaaja. Liigakokemusta Jannella on jo roima määrä, 262 ottelua. Ottelumäärässä mitattuna Marttila on AC Oulu Volleyn toiseksi kokenein pelaaja, muutaman ottelun Jan Heleniusta (270 ottelua) vähemmän pelanneena. Pisteissäkin tulevalla kaudella täyttynee jo 2000 liigapisteen raja. Tulevalla kaudella Marttila toimii myös joukkueen varakapteenina. Mistä kaikki alkoi, miten Jannen ura on edennyt ja mitä hän on mieltä tulevan kauden joukkueesta? Kysytään sitä mieheltä itseltään.

Kipinä lentopalloon lähti ihan lapsuudesta. Isäkin pelasi aikanaan, niin kyllä siinä aika aikasessa elämänvaiheessa jo palloteltiin. Varmaan kolme-neljävuotiaana tuli ensikosketus palloon, isä vei myöhemmin hallille ja siitä se sitte lähti.

Tähtihetki junnuajoilta on ehdottomasti C-poikien Suomen mestaruus. Oltiin sillä kaudella aika ylivoimaisia. Kasvattajaseura OsValle saatiin pitkästä aikaa mestaruus, se oli todellinen tähtihetki. Joukkuekaverina oli esimerkiksi varsinkin paikallisten hyvin tuntema Oskari Seppä, ja hänen isänsä Kari Seppä oli valmennustiimissä isäni kanssa vetämässä porukkaa.

Noin 14-vuotiaana alkoi tuskailu loukkaantumisten kanssa. Selkävaivat varjostivat junnuvuosia, ja niiden takia jäi paljon junnujen arvokisoja välistä. Vaikka haasteita etenkin selän kanssa piisasi nuoreen ikään peilaten paljon, on kokemuksesta ollut myös myöhemmin positiivisia vaikutuksia ammattiuralla.

Jannen polku Mestaruusliigassa alkoi kotiseudulla, Oulun Ettasta vuonna 2013. Aiemmin myös Pyrinnön talona tunnetulta Urheilutalolta liigaura sai lähtölaukauksena, kun vasta 16-vuotias nuorukainen vietti kaksi ensimmäistä ammattilaisvuottaan totutellessa liigan vaatimustasoon. Seuraava vuosi kului Kuortaneen Valmennuskeskuksessa, asuen ja treenaten osana juniorimaajoukkuetta ja pelaten 1-sarjaa. Paluu liigakentille tapahtui Raision Loimun paidassa, jossa Janne viihtyi seuraavat kaksi vuotta. Toisella puolella Suomea eli Rovaniemellä ja Team Lakkapään paidassa kului yksi kausi. Seuraavaksi oli aika palata takaisin kotiseuduille, ja seuraavat kolme kautta menivät kuin siivillä jo ennalta tutussa Ettassa. Vielä kahden vuoden visiitti Joensuussa ja Karelian Hurmoksessa, jonka jälkeen oli uudelleen aika palata synnyinseudulle. Viime kaudella Janne kuului Oulun Kiskon ja koko 1-sarjan ehdottomiin kärkipelaajiin, ja tulevalla kaudella Janne pelaa jo uransa viidennessä Mestaruusliigajoukkueessa AC Oulu Volleyssa.

Oulusta otettiin ensimmäisen kerran yhteyttä viime keväänä. Tomi Kuronen eli Petohan se taisi ensimmäisen viestin laittaa, ”Kisko liigaan?” oli varmaan jopa melko tarkka sanamuoto. Mietin aluksi että mitähän se oikein mahtaa höpöttää, mutta Kiskon herrat vaikutti olevan ihan tosissaan viemässä toimintaa eteenpäin. Tämä herätti kiinnostuksen itsessäkin, ja aika pian päävalmentaja Sami Kurttilan kanssa juteltiin että tämä on ihan tavoitteellinen projekti. Siitä se kipinä syttyi, että tuossa täytyy kyllä olla itsekin mukana, ja mahdollisuus pelata vielä kotipaikkakunnalla liigaa herätti uutta motivaatiota. Pedon kanssa sopimusneuvottelut oli hyvin yksinkertaiset ja meni helposti maaliin, molemmilla oli samat tavoitteet ja visiot, joita minun kotisohvalla siinä käytiin läpi. Kaikki sujui helposti ja yhteisymmärrykseen päästiin nopeasti.

Mutta minkälainen ihminen on Janne Marttila? Ihmisenä Janne kuvailee itseään analyyttiseksi persoonaksi, joka haluaa ymmärtää mitä tehdään ja miksi. Tärkeimmäksi luonteenpiirteekseen Janne laskee määrätietoisuuden. Itseään pelaajana kuvaillessa Janne ei nöyristele, mutta ei myöskään liikoja kehuskele. Suurimmaksi vahvuudekseen Janne laskee kovan fysiikan. Kunnossa ollessa pallo lähtee kädestä todella vihaisesti ja sitä kautta kovakätinen yleispelaaja on joukkueessa kuin joukkueessa tärkeimpiä hyökkääjiä. Fysiikka ja sen mukanaan tuoma monipuolisuus luovat kenelle tahansa vastustajalle vahvan pelotteen verkolla.

Entäpä sitten kentän ulkopuolella? Marttilan arki kuluu lentopallon ohessa enimmäkseen joko töissä tai opiskellessa. Lukeminen ja läheisten kanssa vietetty aika ovat niin ikään Jannen lempitekemistä. Puoliso ja omat vanhemmat ovat olleet tärkeä tuki ja turva kaikessa tekemisessä. Ammattiurheilun yhdistäminen muuhun elämään on onnistunut hyvin, ja Jannen itsensä mukaan enimmäkseen kiinni tarkastelutavasta. Vaikka päivässä treenaisi kaksi kertaa, jää jäljelle silti reilusti tunteja täytettäväksi sillä, millä päivänsä haluaa täyttää.

Lentopallouran jälkeen aion jatkaa töitä tehden. Ammatti minulta löytyy jo urheilun parista, mutta aika näyttää mihin sitä lopulta päädytään. Haluaisin myös peliuran jälkeen olla jollain tavalla urheilussa mukana. Visio ei urheilu-uran jälkeiselle elämälle ole vielä täysin selkeä, mutta suuntaviivat sinne jo löytyy.

Kuitenkin ennen urheilu-uran päättymistä, on täksi kaudeksi tietynlainen unelma toteutunut, kun Janne on onnistunut yhdistämään kaksi intohimon kohdettaan. Janne toimii tulevalla kaudella nimittäin paitsi pelaajana, myös joukkueen fysiikkavalmentajana. Vaikka työn ja harrastuksen yhdistäminen kuulostaa ja enimmäkseen onkin monen unelma, vaati se Jannelta pieniä erityisjärjestelyitä. Tärkeimpänä askeleena oli vetää selkeät rajat urheilijaminän ja valmentajaminän välille. Tekemistä selkeyttää, kun tietää ja ymmärtää, mitä kummaltakin roolilta odotetaan. Laaja valmennustiimi mahdollistaa sen, että myös itse pystyy harjoittelemaan häiriöittä. Joukkuekaverit osaavat kyllä suhtautua, kun heille selitetään asiat, eivätkä he epäile kokemusta ja asiantuntijuutta vain siksi, että sen takana on joukkuekaveri. Rooli on minullekin uusi, ja lähden sitä innolla toteuttamaan.

Yhtä tärkeä kuin vahva pelaajarunko, on myös joukkueen valmennus. Päävalmentaja Sami Kurttilasta puhuttaessa Jannelta meinaavat ylisanat loppua. Kurttila on valmentanut Jannea ensimmäisen kerran jo Kastellin urheilulukion akatemiavalmentajana, ja on ollut mittaamattomana apuna ja tukena myös myöhemmissä uran vaiheissa. Kehuja kerää myös muu valmennusryhmä. Apuvalmentaja Kari Raatikainen on valtakunnan kokeneimpia valmentajia ja erittäin meritoitunut. Myös hiljattain Vuoden liikunnanopettajaksi valittu Kari Seppä on Jannelle tuttu jo junnuvuosilta, joten kokeneempaa penkinpäätyä ei mahda löytyä koko liigasta.

Jannen odotukset tulevasta kaudesta ja uudesta joukkueesta ovat varovaisen optimistiset. Pitkällä peliurallaan monenlaisissa joukkueissa harjoitellut yleispelaaja tietää millä tavoin joukkueita voidaan kasata, osa panostaa ykköskuusikkoon ja osalle prioriteettina on pyörittää kuusikkoa enemmän. Tulevan kauden joukkueessa Janne näkee vahvasti merkkejä jälkimmäisestä.

Meidän ehdoton vahvuus on monipuolisuus ja materiaalin laajuus. Voidaan kierrättää pelaajia eikä peli ole liikaa yhden kaverin varassa. Joka pelipaikalle löytyy hyvä tyyppi. Meillä on paljon nuoria pelaajia, jotka ovat aivan kansallista kärkitasoa. Kauden mittaan pelejä on paljon, joten mahdollisuus kierrättää pelaajia on pitkällä kaudella iso vahvuus.

Tavallisesti realistisen ja analyyttisen miehen tavoite kaudelle on kivenkova; Jannen mielestä joukkueen tulee lähteä tulevaan kauteen voittamaan jokainen peli. Luottoa joukkueeseen löytyy, ja hyvän tasapainon nuoruuden innon sekä kokemuksen tuoman varmuuden välillä Janne luokittelee yhdeksi joukkueen kantavista voimista. Näiden ääripäiden välillä on joukkueessa aito kilpailutilanne, eikä kenenkään pelipaikka ole kiveen hakattu. Myöskään epävarmuustekijöitä Janne ei suorasukaiseen tapaansa epäile nostaa esille. Uuden joukkueen ja uusien pelikavereiden yhteenhitsautuminen ei koskaan ole itsestään selvää. Vaikka harjoituspelit kauden alla ovat nostaneet luottamusta dynamiikan rakentumisesta, ei takeita tulevasta kaudesta ole. Uskoa tulevaan kuitenkin riittää, onhan mukana myös ennestään tuttuja pelikavereita.

Tulevaa kautta analysoidessa puhe kääntyy muihin joukkueisiin. Akaa-Volleyn ja Hurrikaanin Janne nostaa kauden isoimmiksi ennakkosuosikeiksi, eikä myöskään Valepaa voida tietenkään jättää pois laskuista. Yhtään huonoa joukkuetta ei liigatasolta luonnollisesti kuitenkaan löydy, vaan kaikkia vastaan on lähdettävä täydellä latauksella.

Omasta joukkueestaan Janne nostaa esille liberokaksikon Tatu Hakkarainen-Aleksi Mäkiluoma, teini-ikäisen passari-ihme Eeli Kuukasjärven, sekä vastikään Ouluun laskeutuneen USA:laisen keskitorjuja Matthew Gentryn. Liberoiden tasaisuus ja sen luoma kilpailutilanne ajaa molempia parempiin suorituksiin, ja samaa voidaan sanoa myös Eeli Kuukasjärven ja viime kauden Kisko-kapteeni Lasse Jäntin välisestä dynamiikasta. Paljon voittanut, nähnyt ja kokenut Jäntti on yli 200 liigaottelun veteraani, jolla on kokemusta kovista peleistä. Vaakakupin toisella puolen taas on junnumaajoukkueiden vakiokasvo Kuukasjärvi, josta on puhuttu jopa sukupolvitalenttina. Vaikka ikää on vasta 17 vuotta, on nuorukaisen hermot silkkaa terästä, ja kilpailuhenkisyydelle ei tunnu löytyvän lainkaan rajoja. Gentry puolestaan on 24-vuotias, mutta vasta ensimmäistä kertaa kotimaansa rajojen ulkopuolella. Huipputasokkaan NCAA-liigan paras hyökkääjä vietti vielä kesän treenaten USA:n maajoukkueen kanssa, joten Ouluun saapui männäviikolla jopa poikkeuksellisen vahva hankinta.

Jannen lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Tiukoissa paikoissa tehdään kovia ratkaisuja. Ei lähdetä pyörittelemään, vaan silloin kun pitää olla kova, niin tehdään kovia ratkaisuja.