Tätä henkilökuvaa on vaikea kirjoittaa liikuttumatta, kun tietää lopun jo ennalta. Otso Hakalan marraskuussa 2020 alkanut matka Oulun Kiskon punaisissa ja sitä seuranneessa AC Oulun laivastonsinisissä tuli päätökseensä tammikuun neljäntenä päivänä, kun jouduimme kyynelsilmin julkaisemaan Otson päätöksen eläköityä pääsarjalentopallon parista. Neljään 1-sarjakauteen Kiskon paidassa sekä puolikkaaseen kauteen AC Oulussa mahtuu kuitenkin niin paljon hyvää, että voimme vielä hyvillä mielin muistella, niin Otson tähtihetkiä Oulussa, kuin väläyksistä uran alkuvaiheilta. Vaikka tie veikin Otson Helsinkiin, oululainen lentopalloyhteisö ei tulevaa lääkäriä hevillä unohda.

Olen tämmönen suhteellisen rauhallinen ja huumorintajuinen ukko. Joskus on joku sanonut etten puhu paljoa, mutta aina silloin kun puhun niin suusta tulee jotain todella typerää.

Rovaniemeläislähtöisen Otson lähipiiriin kuuluu haastattelun aikaan vielä tyttöystävä, nykyisin jo avopuoliso. Perheeseen kuuluu tietysti myös äiti, isä ja nuorempi veli, sekä peräti kolme koiraa. Ystävät, kaverit ja tuttavat ovat totta kai myös tärkeitä.

Tutun kaavan mukaisesti myös Otson lapsuuteen urheilu kuului ihan pienestä saakka. Jalkapallo, hiihto ja laskettelu kuuluivat lapsuuden lempiharrastuksiin, ja 6-vuotiaana mukaan tuli myös lentopallo. Urheilullisuus on osin perua vanhemmilta, etenkin isä oli tukena kaikessa liikunnassa. Oma palo urheiluun oli kuitenkin vahvana läsnä jo nuorena, ja ensirakkaus olikin jalkapallo. Power Cup Rovaniemellä vuonna 2004 määritti kuitenkin vahvasti seuraavien parinkymmenen vuoden suuntaa, kun pikkuserkkuja hiekkakentillä kannustamassa ollut Otso rakastui lajiin kertaheitolla. Pari viikkoa myöhemmin juuri seitsemän vuotta täyttänyt Otso olikin jo ensimmäisissä harjoituksissaan Napapiirin Pallokettujen junioreissa.

Jo nuorena Otsoa kiehtoi urheilussa erityisesti joukkuelajin aspekti. Sosiaalisen luonteen omaava Otso piti lentopallossa nimenomaan siitä, että joukkue oli täynnä hyviä tyyppejä, joiden kanssa juttu lensi huonompanakin päivänä. Napapiirin Palloketuissa myös valmennus oli jo junioreissa niin laadukasta, että Otso koki kehittyvänsä pelaajana joka treenissä. Onnistumisen kokemukset ruokkivat itseluottamusta, ja taidot karttuivat. Hyvä tekniikka ja pelinlukutaito valoivat uskoa siihen, että lentopalloa kannattaisi jatkaa. Joskus koeteltiin äidin hermoja, kun Otsoa ei meinannut kotonakaan saada irti lentopallosta.

E- ja D-junioreissa NaPa:n joukkue oli lajissa kansallista kärkeä, ja onnistuivatpa nuoret valloittamaan kerran jopa himoitun Power Cupin mestaruudenkin. C- ja B-poikiin siirryttäessä Otso huomasi, ettei pelkkä tekniikka enää riittänytkään, vaan mukaan tarvittiin myös ripaus fysiikkaa. Tämän siirtymän kanssa hieman kipuiltuaan Otso huomasi pallon lähtevän kädestä jälleen alaspäin. A-poikien taival huipentui kevään 2019 SM-finaaleihin, joissa NaPa sijoittui kivikovassa seurassa viidenneksi. Mestarijoukkue Sampon kokoonpanoon kuului muun muassa sellaisia nimiä kuin Fedor ja Ilja Ivanov, Severi Savonsalmi ja Mikko Räsänen.

Kaudella 2017-18 Otso pelasi jo miesten 2-sarjaa junioripelien ohella. Seuraavalla kaudella vaade vain kasvoi, kun NaPa nousi 1-sarjaan. Otso kuitenkin vastasi huutoon, ja oli kahtena kautena kolmesta joukkueensa ylivoimaisesti tehokkain pistemies. Farmisopimus Perungan Poikien kanssa mahdollisti myös ensimmäiset viralliset liigaottelut kaudella 2018-19, ensin syyskuussa kahdesti ilman peliaikaa, ja kolmannella kerralla, 7.2.2019, pelaten koko pelin liberona. Tuolloin Otso nosteli noin puolet vastapuolella pelanneen VaLePan syötöistä 50% tarkkuudella passarille, ja vaikka itse ottelusta 3-0 -tappio tulikin, valittiin Otso silti ottelun PROliberoksi.

Ensimmäisen liigapisteensä Otso pääsi tekemään heti seuraavalla kaudella kotiottelussa Hurrikaani-Loimaata vastaan, lyömällä pallon omien sanojensa mukaisesti vähintäänkin kyseenalaisesti torjunnan käsistä katsomoon. Kaudella 2021-22 Otso sai näytönpaikan kotiottelussa TUTO Volleyta vastaan, kun joukkuetta kohtasi vatsaflunssa-aalto. Otso vastasi jälleen huutoon teholukemin 14/+8, ja sekä vastaanotto että hyökkäys sujui 52%:n varmuudella.

Kaksi ensimmäistä kautta NaPan paidassa 1-sarjassa päättyivät runkosarjaan, mutta kolmannella yrityksellä sijoitus oli kahdeksas ja edessä ensimmäiset pudotuspelit. Siellä kyyti olikin sitten kylmää, kun lopulta aina liigaan asti noussut TUTO Volley pyyhälsi välieriin suoraan kolmella otteluvoitolla. Samalla kaudella tulikin sitten jo ensikosketus Oulun Kiskoon, kun tuolloin vielä alkutekijöissään Kisko JR -nimellä Oulun paikallissarjaa jyrännyt otti Otson try-outille kahteen peliin. Tekeminen vakuutti vanhat parrat sen verran perusteellisesti, että seuraavalla kaudella Hakalan poika edusti 1-sarjassa jo Oulun Kiskoa.

Ensimmäisellä kaudellaan punaisissa Otso jäi vain viiden pisteen päähän pistepörssin voitosta, ja pääsi ensimmäistä kertaa urallaan pelaamaan vierasottelun Rovaniemen Kauppiksella. Takoi tietenkin joukkueensa kovimman pistemäärän, vaikka takkiin itse ottelussa tulikin. Vastassa tuolloin oli paljon tulevien vuosien pelikavereita, kuten vaikkapa Aleksi Hänninen ja Veeti Parkkinen. Kiskossa Otso piti niin joukkueen työetiikasta ja motivaatiosta, kuin myös joukkueen ulkopuolisen organisaation kehittymisestä. Toimintaa vietiin jatkuvasti eteenpäin niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Ensimmäinen kausi oli, tuolloisen sloganin mukaisesti, puuhastelua, ja se sopi Otsolle hyvin. Olihan Otsolle edelleen tärkeää olla hyvien tyyppien ympäröimänä, vaikka lentopalloa suhteellisen tosissaan pelattiinkin. Ensimmäisellä kaudella runkosarjasijoitus oli kuudes, ja kausi päättyi puolivälieriin Kuortaneen Murikoita vastaan.

Toisella Kisko-kaudella toiminta alkoi muuttua ammattimaisemmaksi. Joukkue huomasi valmentajaksi saapuneen Sami-Pekka Laukkasen johdolla, että voittoja alkoi kertyä runkosarjassa jo ihan rutiininomaisesti. Tällä kertaa runkosarja päättyi mukavasti kolmannelle sijalle, ja puolivälierissä vastaan asettui Pälkäneen Luja-Lukko. Tuo sarja päättyi selkeästi Kiskon voittoon, ja ehkä kaikille pienoisena yllätyksenä, myös välierissä kaatui lopulta East Volley, ja Kisko huomasi olevansa jo 1-sarjan finaalissa. Ville Kaksosen kenttään painaman paterihyökkäyksen jälkeisen juhlatunnelman ja joukkueen alkuperäisjäsenten riemun Otso mainitsee yhdeksi oman uransa ehdottomista tähtihetkistä.

Kolmannella kaudella Kiskon paidassa joukkueeseen satsattiin vielä aiempaa enemmän. NaPan fuusioiduttua Woman Volleyn kanssa ja kadottua miesten 1-sarjasta joukkueesta vapautui paljon nuorta talenttia, ja lähin pelipaikka oli Oulussa. Näin joukkueeseen saatiin aiempaa enemmän muita vastuunkantajia, ja taakka Otson harteilla helpottui hieman. Jälleen vahvan runkosarjan päätteeksi Kisko löysi itsensä vielä edelliskauttakin paremmalta toiselta sijalta. Joukkuemäärän pudottua kahdeksaan, paikattiin kutistunutta pelimäärää ylemmällä ja alemmalla jatkosarjalla vielä ennen pudotuspelejä. Tuossa sarjassa Kisko ei ollut parhaimmillaan ja jäi kolmanneksi. Puolivälierissä vastaan asettui alemmasta jatkosarjasta Sampo, joka jäi auttamatta jalkoihin. Välierissä kohdattiin edellisenä keväänä finaalisarjan vienyt Lempo-Volley, joka tällä kertaa onnistui varastamaan vain yhden erän molemmissa otteluissa, ja Kisko oli taas 1-sarjan finaaleissa. Kuortaneen Murikoita vastaan sovittiin aikatauluhaasteista pelattavan yksi Superfinaali, joka ratkaisisi koko sarjan voittajan. Tapahtumasta tuli menestys 1404 katsojan edessä Ouluhallissa, mutta itse ottelusta aikamoinen pannukakku Murikoiden vieden mestaruuden vakuuttavasti 0-3.

Viime kauteen kun lähdettiin, meidän touhu oli jo siinä pisteessä että tavoitteena oli jo liiganousu. Siitä puhuttiin jo ihan ääneen, vaikka ei tiedetty yhtään olisiko se mitenkään mahdollista jos sarja ja karsinnat voitettais. Meillä oli kuitenkin selkeä tavoite voittaa sarja ja mennä liigakarsintoihin. Siinä vaiheessa oli jo melkoisia miljoonamiehiä hankittu joukkueeseen. Liigan puolelta tuli pari kaveria, Lasse ja Janne. Kurttilan Sami tuli mukaan valmennusjengiin. Meno meni ammattimaisemmaksi, treenattiin enemmän ja treeneissä vaadittiin enemmän. Puuhastelu oli jo kaukana, asioita tehtiin kunnolla ja alettiin suunnitella taktiikoita pelejä varten. Kausi olikin todella hyvä, kunnes se päättyi pettymykseen.

Otson ja Kiskon viimeiseen 1-sarjakauteen joukkue lähti jo ennakkosuosikin asemassa. Tavoitteena puhuttiin jo jopa liiganoususta, ja satsaukset olivat sen mukaiset. Liigatasolta Ouluun saapuivat paluumuuttaja Janne Marttila sekä tuore SM-hopeamitalisti Lasse Jäntti. Panostukset tuottivat tulosta, Kisko hävisi runkosarjassa vain kaksi ottelua, ja voitti runkosarjan vaivaisen pisteen erolla Murikoihin. Kiisto ja Outokummun Karpaasit olivat pelkkiä suupaloja matkalla kohti vääjäämätöntä tavoitetta ja 1-sarjan finaaleita, jotka pelattiin edelliskauden tavoin Kuortaneen Murikoita vastaan, tällä kertaa kuitenkin ottelusarjana. Verkon toisella puolella nähtiin kolme edelliskaudella Kiskoa edustanutta nuorta, kun Riku Kaaretkoski, Kaapo Vanhatupa ja Eeli Kuukasjärvi edustivat tällä kertaa hallitsevaa mestaria. Kaikki otteluista pelattiin Ouluhallilla, ja ensimmäisen finaalin Kisko hoitelikin puhtaasti 3-0 hieman yli 600 katsojan edessä. Seuraavassa pelissä katsojia olikin jo yli tuhat, ja junnumaajoukkue hallitsi paineet paremmin ja vei ratkaisun kolmanteen osaotteluun. Tuon ottelun ja eritoten sen jälkimainingit moni varmasti muistaakin, kun yksi lentopallokauden trillereistä päättyi viidennessä erässä lukemin 12-15, kun Eeli Kuukasjärvi donkkasi pallon toisesta kosketuksesta ratkaisevasti Kiskon kenttään. Tuon ottelun yleisömäärä, 1436, oli pitkään koko kotimaisen lentopallokauden suurin yleisömäärä, ja rikottiin vasta kahdessa viimeisessä Mestaruusliigan finaalissa Akaalla. Ouluhallin yleisöennätys se on edelleen (TOIM HUOM. Ei muuten ole enää aprillipäivän 2026 jälkeen.)

Monesti olen miettinyt sitä, että kun eka finaali hävittiin muutama vuosi sitten, silloin osasi vielä olla tyytyväinen hopeamitaliin. Hopea ei ollut häpeä, tehtiin hieno kausi ja hävittiin paremmalle joukkueelle. Toisen kerran kun hävittiin finaali niin v***tti, kun jo toista kertaa tuli finaalissa turpaan ja vielä nuorilta jannuilta. Se oltais voitu voittaa. Viimeistä finaalitappiota leimasi epäonnistumisen tunne ja tosi kova pettymys. Olin siinä vaiheessa aika kriittinen itsellenikin, tuntui etten finaalipeleissä päässyt parhaimpaani. Tutuilta tulikin armotonta kuittailua, että kyllä sitä runkosarjassa mätetään pisteitä mutta sitten kun aletaan ratkomaan niin ei enää saldo kasvakaan.

Kovin satsauksin kauteen lähteneelle joukkueelle hävitty finaali oli karsea pettymys. Finaalin ja sen voittamisen piti olla vain välietappi matkalla karsintoihin, jotka nekin oli suunnitelmissa voittaa. Ouluhallilla kaikki punaisiin sonnustautuneet olivat surun murtamia, eikä kukaan osannut vielä suunnitella tulevaa. Mutta Peto ja Teemu olivat jo suunnitelleet. Jo hyvissä ajoin ennen pudotuspelejä oli tiedossa, että taival Kiskona tulee päättymään, ja matka osana AC Oulua alkaa. Tie Mestaruusliigaan ei auennut perinteistä reittiä, mutta työ liigapaikan saavuttamiseksi kabinetin kautta oli vasta alussa. Tuosta synkästä huhtikuun alun illasta kului lähes puolitoista kuukautta, kunnes lopulta lauantaina 24.5.2025 AC Oulu Volleyn taustatiimi sai puhelun, jossa kerrottiin Mestaruusliiga-paikan hakemuksen olevan hyväksytty.

Loppu hyvin kaikki hyvin, oltiin kuitenkin joukkueena sen verran hyvää työtä tehty että päästiin AC Oulun organisaatioon mukaan. Se oli tarpeeksi Mestaruusliigalle, että saatiin kaikesta huolimatta aikaiseksi liiganousu. Henkilökohtaisesti jäi sellainen tunne, että nousu ei ollut millään tavalla minun ansiota. Minulle olisi kelvannut vain se, että voitetaan 1-sarja ja liigakarsinnat, ja noustaan sitä kautta pelaamalla liigaan. Olen ylpeä ja onnellinen joukkueen puolesta, mutta itsestä tuntuu että se ei ollut minun ansiota, kuten olisin itse halunnut.

Viime kauden kirvelevä finaalitappio oli Otson uran suurin pettymys. Heti pelin jälkeen päälle kävi tunne, että koko ura olisi sitä myöten taputeltu. Toistuvat finaalitappiot tekevät temppuja urheilijan psyykkeelle, ja on helppo jäädä jälkiviisauden kierteeseen. Otso kuvailee tunteneensa olonsa häviäjäksi, koska useista finaalipaikoista huolimatta kultaa ei palkintokaapista löydy.

Uransa päättäneen Otso Hakalan päällimmäinen tunne on kuitenkin kiitollisuus. Kun muistelee mistä koko homma lähti, ja niitä henkilöitä, jotka ottivat sydämenasiakseen viedä joukkuetta askel askeleelta eteenpäin, ei voi kuin olla kiitollinen. Osa on ollut mukana alussa, ja tehnyt aluksi sen isoimman työn, ja osa näkyy tapahtumissa edelleen. Samat henkilöt antoivat Otsolle myös mahdollisuuden jatkaa uraa lentopallon parissa, kun opiskelut toivat nuorukaisen Ouluun. Taaksepäin katseltuna ura, ja varsinkin 1-sarjataival, oli Otson elämässä mahtavaa aikaa, josta hän voi olla ylpeä.

Otson jäähyväislupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

AC Oulu Volley ei tule olemaan mikään yhden tai kahden kauden ihme, vaan Oulussa saadaan ihan oikeasti nauttia hyvätasoisesta lentopallosta vielä useina tulevina vuosina, mahdollisesti vuosikymmeninä. Osasyy siihen on tämä lentopalloyleisö. Oulussa on tällä hetkellä niin kovia ja motivoituneita ukkoja lentopallon taustalla tekemässä työtä, ettei tarvitse pelätä että tämä täältä lähiaikoina olis pois lähdössä.

AC Oulu Volleyn toinen passari Eeli Kuukasjärvi on pelaajaurallaan hyvin erilaisessa vaiheessa kuin virkaveljensä, joukkueen kokenut kapteeni Lasse Jäntti. Siinä missä Lassen liigaura on kestänyt jo kymmenen vuotta, Eelille kausi Mestaruusliigassa on ensimmäinen laatuaan. Kokemusta kovista peleistä on nuorten seassa rutkasti. Viime keväänä saavutettu B-junioreiden SM-kulta oli uran kymmenes junioreiden SM-mitali, maajoukkuepaidassa puolestaan kasassa on kahdet EM-kisat ja viime kesän huikeasti sujuneet MM-kisat. Miesten peleistäkin palkintokaapissa on 1-sarjan hopeaa Kiskon paidassa sekä viime kauden kultamitali Kuortaneen riveissä. Mutta kuka ja millainen on Oulunsalon tuorein maailmantähti?

Vilkas, energinen ja voitonhaluinen.

Eeli Kuukasjärvi on kotoisin Oulunsalosta, jossa hän syntyi kolmesta pojasta nuorimpana vanhemmilleen Janille ja Leenalle. Lentopallo siirtyi veljeskatraan nuorimmalle sekä vanhempien että sisarusten harrastusten kautta. Jani ja Leena ovat tuttu näky kaikessa lentopalloa edes ohuesti sivuavassa toiminnassa, ja jo lasten ollessa nuoria, nähtiin heidät totta kai myös omien poikien treeneissä. Milloin valmentajana, milloin vain kannustamassa kaikkia. Lentopallo on ollut osa perheen arkea jo vuosikymmeniä, ja myös perheen lapset on opetettu talkookulttuuriin pienestä saakka. Jos välillä ei olisi huvittanut johonkin talkoisiin lähteä, vanhemmat ovat sinne raahanneet ja asia on sillä selvä.

Vanhin lapsi Justus aloitti lentopallon ensimmäisenä, ja keskimmäinen Ville viihtyi aluksi vain kentän laidalla katsomassa muiden peliä. Kun kutsu kentälle kävi ylivoimaiseksi, joutui tuolloin 5-vuotias Eeli tulemaan muun porukan mukana hallille, äiti kun toimi luonnollisesti joukkueen valmentajana. Eeli puolestaan ei osannut hetkeäkään seisoa kentän laidalla katsomassa, vaan mukaan oli päästävä saman tien. Harrastuksen Eeli katsoo alkaneen tuolloin 5-vuotiaana, kun ensimmäiset pallottelut isompien poikien kanssa veivät mennessään.

Kuten aiemmissakin haastatteluissa on tullut ilmi, lentopallo on harvoin pienten lasten ainoa harrastus. Kuukasjärven klaanistakin isoveli Justus oli alunperin intohimoisin lentopallon suhteen, mutta tässähän emme olisi, jos ei lentopallo olisi myös kahta nuorempaa veljestä vienyt lopullisesti mukanaan. Eelin repertuaariin kuuluivat nuorempana esimerkiksi äidin nuoruuden bravuurilaji yleisurheilu, jalkapallo, tennis ja jääpallo. Kavereina toimivat usein isoveljet, mutta kavereita Oulunsalon rauhallisella esikaupunkialueella riitti. Muiden muassa varhaislapsuuden parhaisiin leikkikavereihin lukeutui edelleen samalle leikkikentälle mahtuva Kaapo Vanhatupa.

Eelin laji on vienyt jopa poikkeuksellisen vahvasti mukanaan, kun toukokuussa vasta 18 vuotta täyttävä Eeli on aidosti nauttinut lentopallokentällä olosta. Vuonna 2017, eli 11-vuotiaana, Eeli kävi kentällä neljässä eri ikäluokassa, edustaessaan E-juniorina vielä D-, C- ja jopa B-junioreita. Koskaan palloiluhullu Eeli ei tyytynyt vain yhteen ikäluokkaan, vaan pelejä kertyi aina kahdesta, kolmesta tai jopa neljästä eri ikäluokasta. Ajatukset ammattilaisuudesta heräsivät ensimmäisen kerran C-poikaiässä, kun kutsu kävi ensimmäisille maajoukkueleireille. Vaikka ensimmäisellä liigakaudella pelit kasvattajaseura Oulunsalon Vasaman paidassa ovat jääneet vähiin, on nuori mies nähty tällä kaudella kertaalleen sekä OsVan A-poikien että 1-sarjajoukkueen paidassa.

Parhaat muistot lentopallokentiltä ovat tasaisesti kaikki juniori-ikäluokkien SM-finaalit. Kultaa löytyy sekä C- että B-pojista, ja trendi on ollut molemmissa ikäluokissa nouseva. C-poikien SM-pronssi kirkastui vuotta myöhemmin kultaiseksi, ja kaksi peräkkäistä B-poikien SM-hopeaa saivat viime keväänä Niemenrannan koululla jatkoksi myös SM-kullan. Myös aikuisten 1-sarjassa kaksi peräkkäistä SM-hopeaa Kiskon punaisissa saivat kultaisen reunuksen, kun entiselle joukkueelleen kolmannen peräkkäisen finaalitappion tuottanut Kuukasjärvi sai henkilökohtaisen kruunun niin ikään viime keväänä.

Kentällä itseään energiseksi luonnehtiva Eeli on aina johtajahahmo. Passarin rooli on luonnostaankin pelin johtaja, ja Eeli tuo entistä enemmän energiaa koko joukkueelle pelkäämättömällä äänenkäytöllään. Niin kentällä kuin sen ulkopuolella yltiösosiaalinen Eeli tykkää myös puhua, oltiin sitten lentopallokentän rajojen sisä- tai ulkopuolella. Varmojen lähteiden mukaan tämä ei ole peruja isän, vaan nimenomaan äidin puolelta sukua. Eeli kokee, että sosiaalinen luonne ja hyvät kommunikaatiotaidot ovat auttaneet paljon myös urheilu-uralla.

Perheen lisäksi lähipiiriin laskisin tällä hetkellä myös joukkueen. Aika paljon vietetään aikaa joukkueen kanssa. En sanois että kaveripiiri olisi hirmu iso, mutta aina niitä kavereita tuntuu löytyvän, minne vain meneekin.

Niin siviilissä kuin lentopallokentillä poikkeuksellisen kypsää nuorukaista seuratessa unohtuu helposti, että Eeli on vasta 17-vuotias. Jos olet joskus nähnyt Eelin auton ratissa alaikäisyydestä huolimatta, älä huoli. Ajokortti Eeliltä jo löytyy erikoisluvalla, jotta matka sekä Ouluhallille että kouluun Kastellin lukioon kävisi Oulunsalon perukoilta hieman jouhevammin. Vaikka hyppäys peruskoulusta lukioon vaati hieman totuttelua, on Eeli pystynyt kaiken lentopallohärdellin keskellä keskittymään myös opiskeluihin. Ajatuksissa on ollut jo myös elämä lentopallon jälkeen, ja mitä hyötyä siihen tulisi koulun penkiltä. Toistaiseksi suunnitelmat eivät siinä mielessä vielä ole selvät, vaan fokus on enimmäkseen urheilussa. Lukiota Eelillä on onneksi jäljellä vielä yhtä pitkään kuin sopimusta laivastonsinisissä.

Poikkeuksellinen lahjakkuus pallopeleihin on luotu jo nuorena, mutta taitoja pidetään yhä aktiivisesti yllä. Kaikenlainen urheilu on edelleen lähellä Eelin sydäntä, ja konsolipelaajien harmiksi, Kuukasjärven valinta on tietokonepelit. Tärkein harrastus on kuitenkin kaikki se, mitä voi tehdä kavereiden kanssa, samalla vaihtaen kuulumisia ja jutellen.

En välttämättä kaikista pisin ole, mutta yritän korjata sitä ihan hyvällä pompulla. Pallokin lähtee kädestä välillä aika lujaa, joten sanoisin että kyllä mulla on aika hyvät fyysiset ominaisuudet. Pitkät kädet ja hyvin pomppaa, silloin pärjää ihan hyvin lentopallossa.

Kehonpiirteisiin ei juurikaan pysty itse vaikuttamaan, mutta hyppäämiseen Eelillä on erinomaiset geenit. Isänisä Pentti Kuukasjärvi oli Suomen parhaita kolmiloikkaajia 1970-luvulla, ja pisimmillään muutamaa senttiä vaille 17 metriä hypännyt seitsenkertainen Suomen mestari edusti Suomea aina olympialaisissa asti. Myös äiti Leena harrasti nuorempana yleisurheilua, joten suvun molemmilta puolilta edellytykset huippu-urheilijaksi on annettu jo syntymässä. Tällä ei tietenkään voida yhtään väheksyä sitä tinkimätöntä työtä, kunnianhimoa ja ahkeraa harjoittelua, joka Eelin on tähän pisteeseen tuonut. Varsinkin viimeisen parin vuoden aikana hyppyvoimaa on treenattu punttisalilla räjähtävyys edellä.

Fyysisten ominaisuuksien lisäksi Eeliä eteenpäin vievä voima on kyltymätön voitontahto. Välillä se aiheuttaa myös kipinöitä. Kilpailuhenki on kova, oli kyse sitten tenniksestä isän kanssa, pöytätenniksestä isoveljen kanssa tai lautapelistä joukkueen kesken. Huippu-urheilijaksi tähtäävälle nuorelle urheilijalle halu voittaa on kuitenkin tärkeä ominaisuus. Kun jokainen hävitty pallo, erä ja ottelu motivoivat voittamaan aina seuraavan, on kehitys näillä askeleilla väistämätöntä. AC Oulu Volleyssa ja eritoten Sami Kurttilan valmennuksessa nuoren lupauksen on helppo ottaa seuraavia askeleita urallaan.

Seuraorganisaatio herättää Eelissä luottamusta. Monilajiseuran takkeja näkee milloin salilla käydessä, milloin lounaalla ja milloin Ouluhallilla, lajista riippumatta. Seuralla on työntekijöitä, jotka varmistavat, että urheilijat voivat keskittyä vain ja ainoastaan urheiluun ja itsensä kehittämiseen. Joitain vaatimuksia organisaatiossa kuitenkin on, ja usein ne liittyvät seuran, joukkueen ja urheilijoiden näkyvyyteen. Eeli ymmärtää asian molemmat puolet, ja vaikka aina ei vaikkapa mainosvideon kuvaukset jaksaisi napostella, on silläkin kuitenkin taustalla suurempi tarkoituksensa. Haittaa ei tietenkään ole siitäkään, että silloin tällöin koulussa kävelee vastaan nuoria, jotka tunnistavat naaman esimerkiksi joukkueen Tiktok-videoilta. Vaatimattoman nuoren puheita täytyy korjata sen verran, että Hurrikaani-ottelun jälkeen nähdyn nimmareidenjakotilaisuuden ajan Eelin tunnistaneita oli kyllä enemmän kuin vähän ja silloin tällöin, ja passarilupauksen kasvoilla oli koko tilaisuuden ajan leveääkin leveämpi hymy.

Mainostamisen selkein lieveilmiö pelaajille on yleisön määrä katsomossa. Eeliä iso yleisömäärä ei enää jännitä, pikemminkin päinvastoin. Hyvä lähestymistapa täyteen katsomoon onkin se, että kaikki nämä ihmiset ovat tulleet katsomaan kun me teemme kentällä parhaamme, joten tehdään siis parhaamme.

Eelin lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Koitan passata keskelle enemmän vaikken siitä ihan hirveenä tykkääkään.

AC Oulu Volleyn apuvalmentaja Kari Raatikainen on 65-vuotias savolainen. Perheeseen kuuluu Salossa perheen kotona asuvan vaimon lisäksi kolme poikaa, joilla puolestaan liuta lapsenlapsia. Alun perin Kari on kotoisin Pielavedeltä, jossa lentopallon juuret ovat syvällä sydänmaassa. Laji löytyi mukaan elämään jo lapsuudessa, ja lajin mukana löytyi niin opiskelupaikka kuin tuleva vaimokin.

Lentopallo löytyi elämään heti lapsuudesta lähtien, kuten urheilu yleensäkin. Karin lapsuudessa 1960- ja -70 luvuilla virikkeitä oli huomattavasti vähemmän, ja niitä täytyi löytää itse omasta ympäristöstä kavereiden seurassa. Vaikka lapsuuden leikit eivät vielä urheilusta sinällään käyneet, ohjasivat ne lopulta elämänmittaiselle seikkailulle urheilun ja liikunnan parissa. Urheilu on ollut ensin omaksi iloksi harrastettu liikuntamuoto, myöhemmin kilpailullinen näyttämö, vielä myöhemmin leipätyö mutta koko ajan suuria tunteita herättävä moottori.

Oma urheilu-ura ei lentopallon saralla muodostunut kovinkaan pitkäksi. 1980-luvulla Kari nähtiin Pielaveden Sampon, Salon Viestin ja Perttelin Peikkojen paidassa aina 1- ja 2-sarjatasoilla asti. Tavoitteet olivat kuitenkin enemmän kestävyysurheilun parissa, ja seuraavaksi harrastukseksi valikoitui soutu. Se naula veti, ja harrastus on venähtänyt vuosikymmenten mittaiseksi intohimoksi. Menestystäkin on lajin parin kanssa suoritettavassa variantissa tarttunut muutaman SM-mitalin verran. Kilpailullista menestystä jarruttaa tässä vaiheessa kilpaparin puuttuminen, yksinään treenaaminen kun ei sosiaalisen Karin pirtaan oikein istu. Kotipaikka Salosta pohjoisemmas muuttaminen toi aivan uusia ulottuvuuksia toiseen rakkaaseen kestävyysharrastukseen, nimittäin hiihtoon.

Minimi on 1000km talvessa, vaikka olis vain kuura maassa.

Hiihtokaveria löytää helpomminen kuin soutukaveria, kuten myös AC Oulu Volleyn valmennusjohdossa on havaittu. Varmasti suuri salaisuus ei ole sekään, että myös päävalmentaja Sami Kurttila on kova hiihtomies, ja kaksikko nähdäänkin useita kertoja viikossa kuluttamassa Oulun hiihtolatuja, lumen määrästä huolimatta. Liikunta on jo varttuneempaan ehtineelle Karille tervetullut lisä arkiaktiviteetteihin, mutta hiihtoladulla hän nauttii erityisesti siitä, millaiseen henkiseen paikkaan siellä pääsee. Halutessaan sukset jalassa voi miettiä syntyjä syviä elämästä, urheilusta, lentopallosta tai mistä tahansa. Vaihtoehtoisesti samoissa rytkyissä voi sulkea aivonsa ihan täysin ja unohtaa kaiken, keskittyä niin sanotusti täysin suoritukseen.

Valmentajana Kari löysin alkunsa hyvin tavalliseen tapaan. Jonkinlainen kipinä valmennukseen oli syttynyt jo 70-luvulla, kun omien pelien ohella Kari kävi viikonloppuisin valmentamassa Pielaveden Sampon C-poikia. Omalla aktiiviuralla veri veti muihin lajeihin, mutta hetkeäkään ei tarvinnut miettiä, kun oman lentopallouran jälkeen Perttelin Peikkojen 2-sarjajoukkue tarvitsi apuvalmentajaa. Tie vei tekevää miestä mennessään, ja matkan varrella nousi niin lajitietämys kuin sarjataso, ja vaihtuipa titteli jossain vaiheessa päävalmentajaksi. Tarkemmin Karin historiasta voit lukea täältä. Tätä haastattelua varten tärkeää on, että polku pääsarjatason päävalmentajaksi on rakennettu vuosien aikana, ja kokemus on kertynyt vähitellen. Menestyksen puolesta parhaat vuodet ajoittuivat LP Viestin ruoriin vuosina 2012-16, jolloin palkintokaappiin kertyi kolme peräkkäistä Suomen mestaruutta, SM-hopea, 2 Suomen Cupin kultaa ja 2 Suomen Cupin hopeaa. Viestin kanssa Kari meni kertaalleen vieläpä Challenge Cupissa aina välieriin saakka. Niin palkitsevia kuin nuo vuodet olivatkin, Kari muistaa niistä myös valtavat matkustusrasitukset, vaikka saikin työskennellä kotipaikkakunnallaan. Komeimmiksi saavutuksikseen Kari itse luettelee Suomen Cupin mestaruuden Piivolleyn kanssa, ensimmäinen Suomen mestaruus LP Viestin kanssa, sekä Kempeleen Lentopallon nostaminen Mestaruusliigaan.

Yritin lentopallosta jossain vaiheessa päästä eroonkin. Kävin muissakin töissä, mutta se lento ei kauas kantanut. Palasin tauolta valmennuspäälliköksi Mikkeliin, jossa sain olla tekemisissä nuorten pelaajien kanssa. Sitten siirryin vähäksi aikaa Kuortaneen valmennuskeskukseen. Se pesti olisi voinut venyä pitkäksikin, mutta sitten tuli Covid, joka katkaisi sekä kotimaan että maajoukkueen kauden. Siinä vaiheessa kipinä valmennukseen oli ehtinyt syttyä uudelleen, ja siirryin JymyVolleyn valmennukseen pariksi vuodeksi. Siitä Raision Loimuun, ensin apuvalmentajaksi ja sitten päävalmentajaksi. Sitten ollaankin jo aika lähellä tätä hetkeä, pidin siinä välissä kuitenkin yhden vuoden vapaata.

Ja Kari käyttää totta kai termiä ”vapaata” aika löysästi tässä, mahtuihan kauteen kuitenkin vielä reipas määrä Ruudun asiantuntijan pestejä. Siinä hommassa pysyi mukavan lähellä rakasta lajia, ja samalla tuttuja valmentajia ja pelaajia. Yksi noista tutuista oli Sami Kurttila, jonka kanssa Karilla on ollut vuosia sanaton sopimus, jonka mukaan toista vinkataan aina lupaavista projekteista. Nyt oli Samin vuoro vinkata. Kempeleen Pyrinnön ja sittemmin Kempeleen Lentopallon vuosien 2004-08 valmentajakaksikon roolit olivat vuosien varrella kääntyneet päinvastoin, mutta molemmminpuolinen kunnioitus ja arvostus oli ennallaan. Kumpikin pitää toisiaan niin suuressa arvossa, että mitään selkeää mentori-oppilas -dynamiikkaa ei kaksikon välillä ole havaittavissa, vaan kumpikin imee osaamista ja tietoa toisiltaan.

Kun jäin eläkkeelle, vaimo sanoi, että jos et jotain tee myös eläkkeellä, niin taannut varmasti. No minä tulin tänne, ja täällä ei kyllä taannu. Täällä oppii aina uutta, ja joutuu myös laittamaan itseä likoon.

Päätös Ouluun tulosta ei kuitenkaan ollut helppo. Eläkkeelle siirtyminen tarkoitti paljon enemmän vapaata aikaa lasten ja eritoten lastenlasten kanssa. Myös vaimon kanssa asiasta totta kai keskusteltiin, mutta reissutyö on yli 40 avioliittovuoden aikana tullut tutuksi. Omat riskinsä toi totta kai myös tuolloin vielä nimellisesti Oulun Kiskon alla toimiva organisaatio, josta tuttuja kasvoja ei Kurttilan ja tämän aisapari Kari Sepän lisäksi vielä löytynyt. Päätöstä Ouluun muutosta ei ole kuitenkaan tarvinnut katua tässä välissä laivastonsiniseksi kääntyneen organisaationkaan puolesta. Tietyllä tavalla hyppy tuntemattomaan kannatti, ja Kari on ollut tyytyväinen kokemuksiinsa AC Oulun organisaatiossa.

Kari on ollut alusta asti aktiivisesti mukana joukkueen toiminnassa. Arvostetun ja näkemystä omaavan valmentajan panos on ollut päävalmentajan ja urheilutoimenjohtaja Tomi Kurosen työssä korvaamaton apu, kun joukkuetta on kasattu debyyttikautta varten. Myös Raatikaisen verkostot ovat olleet tärkeä palanen pelaajista tietoa kasatessa. Erityisesti ulkomaalaispelaajia scoutatessa laaja verkosto on äärimmäisen tärkeä, ja valmennuskaksikon yhteenlaskettu tuttavaverkosto ei jättänyt pelaajia etsittäessä yhtään kiveä kääntämättä. Tärkeimmästä tarkasteltavasta tekijästä valmentajat olivat alusta asti yhtä mieltä; motivaatio täytyi olla kunnossa. Kari on valmentanut lukemattomia nuoria pelaajia pitkän uransa aikana, ja on vakuuttunut, että kuluvalle kaudelle Ouluun on saatu kasattua nippu nuoria ja kehittyviä pelaajia, joiden motivaatio ja joukkuehenki ovat täyttä rautaa. Kauden alun loukkaantumissuma tuli harmilliseen paikkaan, mutta joukkueen laajuus on mahdollistanut toiminnan hyvällä tasolla, vaikka kaksi yleispelaajaa onkin ollut telakalla.

Joukkue on varmasti, hieman kliseisestikin sanoen, yllätysvalmis. Ehkä myös sillä tavalla, että meidän pelitapa on selkeästi havaittavissa. Me ollaan aika lailla sellainen ryynäävä joukkue, joka kaivaa palloja takaisin peliin. Ei olla myöskään liiaksi kaavoihin kangistuttu pelaamisessa. Minun mielestä se on hyvä juttu, se motivoi pelaajia ja ehkä se näkyy myös tuolla Ouluhallin katsomossa.

Alkukauden positiivisena antina Kari mainitsee ensimmäisten otteluiden raikkaan peliotteen, ja sen, kuinka hienosti nuoret kaverit ovat pystyneet kannattelemaan joukkuettaan vaikean loukkaantumistilanteen aikana. Kokenut valmentaja näkyy kuitenkin ison kuvan, ja isossa kuvassa joukkuetta vaivaa ailahtelevaisuus. Joukkueen selkeänä vahvuutena Kari mainitsee kaksi tasavahvaa ja laadukasta passaria sekä hakkuria. Selkeää ykköshahmoa ei kummankaan hartioille ole piirretty, vaan pelaava kaksikko määräytyy harjoitusviikon otteiden perusteella. Valmentajan näkökulmasta tasavahva kaksikko vaikeuttaa myös vastustajan scouttausta, kun kentälle saatetaan marssittaa kaksi täysin erilaista vaihtoehtoa. Eritoten passarin tontilla Kari näkisi kuitenkin viimeistään kevään korvilla jo selkeän ykkösnimen. Myös muille pelipaikoille on tunkua, ja niin kauan kuin halukkaita pelaajia on enemmän kuin vapaita pelipaikkoja, joutuu valmentaja toisinaan epäilemään itseään, tuliko kulloinkin tehtyä oikea valinta kullekin pelipaikalle.

”Arki ratkaisee”. Kliseet ovat kliseitä syystä, vaikka termi itsessään kuulostaa kliseiseltä, ovat kaikki sen sisällään pitämät ajatukset edelleen relevantteja. Laadukas joukkue myös kärkiseitsikon ulkopuolella mahdollistaa laadukkaan kuusikkotreenin, ja sitä kautta kehittymisen sekä aloittavalle että kirittävälle seitsikolle. Kokeneena valmentajana Kari ei ajattele hyvää treeniviikkoa niinkään tuloksen, vaan nimenomaan tuon laadukkaan arjen kannalta. Jos sarjasijoitus näyttää vaikkapa kolmatta sijaa, se on nimenomaan seurausta laadukkaasta arjesta, eikä mikään itseisarvo. Kausi on pitkä ja joukkueen pelissä on vielä paljon tekemistä. Hyvälaatuinen harjoittelu, ja ehkäpä ripaus hyvää tuuria jolla vältetään isoimmat loukkaantumiset, siinä on Karin resepti menestysjoukkueen taustalle.

Kenellekään AC Oulu Volleyn pelejä seuranneelle ei varmasti tule yllätyksenä, että joukkue on alkukauden jälkeen kipuillut isosti syöttönsä kanssa. Myös Kari tiedostaa, kuinka virheiden sävyttämiä otteluita joukkueen kauteen on mahtunut, ja nostaa luonnollisesti suurimmaksi yksittäiseksi kehityskohteeksi juuri syöttöpelin. Etenkin harjoituksissa syöttöpeliä on saatu pienillä muutoksilla todella paljon parempaan suuntaan, ja tästä on onneksi nähty viitteitä jo peleissäkin. Jos syötön nopeudella ei pystytä kilpailemaan, täytyy kevyempikin syöttö saada kohdistettua halutulla tavalla, jotta sen vaikutus olisi haluttu. Kari haluaa myös varmistaa, että jokaiselta pelaajalta löytyy vähintäänkin valmiudet myös leijasyöttöön, jos rullaavalla hyppysyötöllä ei saada haluttua vaikutusta aikaiseksi.

Kun puhutaan sarjan muista joukkueista, on kaksikosta Hurrikaani-Akaa muotoutunut vakiovastaus, kysytään sitten mielenkiintoisinta vastustajaa tai ennakkosuosikkia. Viime kauden finaalikaksikkoa vastaan lähdetään lähtökohtaisesti pelaamaan hyviä eriä, ja sitä kautta ehkä kiusaamaan ennakkosuosikkeja. Kaksikko on osoittautunut myös kokemuksen perusteella erittäin hankalaksi päihitettäväksi, ja erävoitotkin tulevat koko kaudenkin mitassa olemaan tiukassa. Kari oli iloinen päästessään kotipaikkakunnalleen Saloon ottelemaan TUTO Volleyta vastaan, ja toivookin vielä ehkä joskus pääsevänsä vierailemaan Salossa myös miesten liigan vierasjoukkueen paidassa salolaisjoukkueen vieraana.

Uuden kotihallin Kari luokittelee koko valtakunnan hienoimpiin pelipaikkoihin, ja tyytyväinen on voinut olla myös kotijoukkueen ottelutapahtumiin. Suomen pelipaikkoja kiertäessä Kari on usein nähnyt meiningin otteluissa jämähtäneen 2000-luvun alkuun. Ottelumääriä lisäämällä Kari ei näe urheilujoukkueiden talouden parantuvan, vaan nimenomaan olemassaolevien ottelutapahtumien laatua nostamalla. Pitkät pallorallit ja niiden vääntäminen voitoksi harjoituksissa opituilla kikoilla, siinä on sellainen kipinä joka sytyttää ainakin Karin ilmiliekkiin joka ainut kerta. Tatu Hakkaraisen puolustustyöskentely ja ylipäätään liberoiden työskentely sytyttävät niin ikään, oli kyseessä sitten oma tai vastustajan pelaaja. Hienot suoritukset sytyttävät aina, ja kunniaa voi ja pitää jakaa myös vastustajille, silloin kun se asiaan kuuluu.

Kari on toiminut valmentajana jo niin pitkään, että kykenee ajattelemaan kylmän analyyttisesti jo omaa valmennusuraansakin. Vaikka Kari viihtyikin kotiseuduillaan Salossa LP Viestin päävalmentajana, mahtui tuohon aikaan myös haasteita ja vaikeuksia. Etenkin viimeinen kausi oli raskas, ja se päättyikin jonkinasteiseen loppuunpalamiseen. Kari osasi onneksi itse puhaltaa pelin poikki ennen kuin mitään peruuttamatonta vahinkoa pääsi syntymään, ja seuraava kausi menikin sitten toipuessa. Totaalinen lepo itselle mieluisten asioiden parissa, lepotauko lajista ja ajanvietto perheen ja läheisten kanssa tekivät hyvää, ja myös siitä Kari on myöhemmin onnistunut löytämään voimavaran. Terveiden rajojen asettaminen ja tietynlainen itsekkyys ovat tärkeitä yksilöllisen jaksamisen kannalta, ja hiihtolenkin valitseminen valmennuspalaverin sijaan silloin tällöin on sijoitus omaan hyvinvointiin. Vanhemmiten myös menestyspaineet ovat hyvin pitkälti kadonneet. Omaa jatkoa voi suunnitella kausi kerrallaan, ja milloin tahansa kauden loputtua voi hyvillä mielin sanoa, että kaikki tarvittava tuli tehtyä. Suurin unelma päättyneen kauden jälkeen olisi, että niin itse, muu staffi kuin seuraorganisaatio, olisi tyytyväinen viimeisen kauden panokseen.

Kiitollisuus ulottuu myös toiseen suuntaan, kun Kari osoittaa seuralle ja sen organisaatiolle kiitokset. Staffin tekemisestä on tehty helppoa, ja organisaatio näyttäytyy ammattimaisena niin pelireissuille lähtiessä, kuin somessa. Kari kehuu erityisesti seuran sosiaalista mediaa, joka on täysin eri luokassa kuin missään mitä Kari on aiemmin nähnyt.

Karin lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Jos me päästään neljän parhaan joukkoon eli voitetaan puolivälierä, niin otan paidan pois.

Passari Lasse Jäntti on AC Oulu Volleyn historian ensimmäinen kapteeni. 27-vuotias Puijo-Wolleyn kasvatti aloitti liigauransa kymmenen vuotta sitten, ja on sittemmin nähty edustamassa useampaakin liigaseuraa. Melkoinen muutos uralla oli, kun Akaa-Volleyssa voitetun SM-hopean jälkeen Lasse uskalsi hypätä Oulussa lupaavalta vaikuttaneeseen projekttin, joka silloisella Oulun Kiskon 1-sarjajoukkueella oli rakenteilla. Riski kannatti, ja kabinetin kautta liigaan noussut AC Oulu on Lassen uran viides liigaseura. Haastattelimme Lassea kaikesta lentopalloon liittyvästä ja myös vähän siitä vierestä.

Luonteeltani oon aika rento, omasta mielestäni hauskakin välillä. Huoleton, en liikaa stressaa mistään. Mutta tarvittaessa löytyy tulinen puoli myös, jos näen että peli sitä vaatii niin osaan olla aika kiukkuinen välillä. Olen aika hetkessä eläjä, vaimokin aina ihmettelee etten stressaa mistään, mutta en ala liikaa jännittämään tulevia tai menneitä. Menen päivä kerrallaan ja luotan arjen työntekoon.

Lassen lähipiiriin kuuluu vaimon lisäksi äiti ja isä, pikkusisko ja pikkuveli, sekä isovanhemmat. Syntyjään Lasse on Kuopiosta, jossa hän vietti myös lapsuutensa. Varhaista lapsuutta Lasse ei ehkä kaikista tavallisimmaksi luonnehtisi, koska synnynnäisen lonkkavian takia Lasse joutui leikkauspöydälle lapsena peräti neljä eri kertaa. Vaikka osa lapsuudesta täytyi leikkausten takia viettää vuoroin pyörätuolissa ja vuoroin kainalosauvoissa, ei Lasse osannut lapsenakaan asiasta suurta murhetta kantaa. Tätä nykyä lonkkavika ja siitä seuranneet leikkaukset ovat vain kaukainen muisto osana muuten lämmöllä muisteltua lapsuutta.

Vaikka sattuneesta syystä katkoksia harrastuksiin tuli välillä, oli Lasse nuorena silti innokas urheilija. Naapuruston kaveriporukka pelaili milloin mitäkin, ja kokeiltua tuli monenlaisia urheilumuotoja. Lasse muisteleekin lämmöllä nimenomaan kavereiden kanssa urheilun parissa vietettyä aikaa, ja uskoo siitä lähteneen kipinän joukkueurheilua kohtaan. Yksilölajeja Lasse on kokeillut huomattavasti joukkuelajeja vähemmän, kun yhdessä tekeminen, kilpaileminen ja voittaminen veivät mukanaan.

Viimeinen lonkkaleikkaus tehtiin, kun Lasse oli noin yhdeksänvuotias. Tuohon mennessä Lasse oli kokeillut muun muassa jääkiekkoa, jalkapalloa ja salibandya. Ensikosketus lentopalloon tuli, kun pari kaveriporukan nuorta harrasti lajia. Erään naapurin pihalle oli rakennettu oma lentopallokenttä, jota Lasse pääsi lukuisten aneluiden jälkeen lopulta testaamaan. Rakkaus lajiin syntyi kertaheitolla, junioriura alkoi Puijo-Wolleyn riveissä ja loppu on niin sanotusti historiaa.

Kasvattajaseura Puijo-Wolleyn riveissä Lasse pelasi koko juniori-ikänsä. Mitalien muodossa menestystä ei junnuvuosilta tullut, mutta erityisesti C-poikien SM-lopputurnaus on jäänyt mieleen. Puijo pelasi itsensä aina välieriin saakka, ja juurikin välierässä Lasse koki elämänsä ensimmäisen loukkaantumisen lentopallokentällä, kun nilkka vääntyi alastulossa. Ilman Lassea joukkue hävisi sekä välierän että pronssiottelun, ja jäi neljänneksi. Joukkueessa pelasi tuolloin muun muassa Hurrikaanin ja Suomen maajoukkueen nykyinen keskitorjuja Juho Kaunisto.

Lentopalloilijana pituus on aina valttia, liberoa lukuunottamatta pelipaikasta riippumatta. Lassen maltillinen 182 senttimetrin varsi ei ole lentopalloilijaksi kovinkaan pitkä, joten pituutta täytyi kompensoida muilla avuilla. Lasse uskoo olevansa hieman myös luontaisesti lahjakas pallon kanssa, mutta suurin osa menestyksestä on kovan työn tulosta. Lentopallo ei ole varsinkaan aloittelijalle helppo laji, mutta harjoittelemalla kehittyy, kun työntekoon jaksaa panostaa. Lasse kokee, että jonkin verran nuoruuden riennoista on joutunut tinkimään lentopallouran hyväksi. Kuitenkaan urhraukseksi hän ei sitä laske, koska on aina nauttinut lentopalloilijana olosta. Huippu-urheilijana olon kokemuksia ja tunteita, niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä, ei saa mistään muualta.

Aika Puijo-Wolleyssa kesti aina miesten 2-sarjajoukkueeseen asti. Vuonna 2015 Lasse pääsi liittymään silloisen Leka Volleyn liigarinkiin, jossa pyörähti jälkimmäisen kahden kauden ajan myös tämän kauden joukkuetoveri Jan Helenius. Kolmen Leka Volley -kauden jälkeen Lasse haki armeijan ohella pelituntumaa Maaningan Mahdin 1-sarjajoukkueesta, jonka jälkeen palasi jälleen liigatasolle edustamaan aiemmalla kaudella perustettua Savo Volleyta. Sieltä tie vei ensimmäistä kertaa koti-Savon ulkopuolelle, ja koko matkan Rovaniemelle asti. Kolme seuraavaa kautta kului napapiirillä Team Lakkapäässä, jonka jälkeen osoite muuttui Pirkanmaalle. Akaa-Volleyn joukkueessa Lasse keräsi tähänastisen uransa komeimmat meriitit, kun joukkue eteni välieriin niin Suomen Cupissa kuin Challenge Cupissa, ja kauden päätteeksi kaulaan ripustettiin vielä SM-hopea. Tämän jälkeen Lasse heittäytyi täysin uudenlaisen haasteen vietäväksi, ja Oulun Kiskon punaisiin hakemaan uudelleen vauhtia 1-sarjasta. Vaikka kausi päättyi kirvelevään tappioon kalkkiviivoilla, kannatti Lassen riski lopulta kun AC Oulun alle siirtynyt joukkue nostettiin kabinetissa liigaan.

Aika nuorena sain ekan vilkaisun ammattilaisuuteen. Olinkohan lukion kakkosella vai kolmosella kun pääsin liigajoukkueen mukaan. Silloin varmaan kävi jo mielessä että tästä voisi tulla ammatti. Mutta kun lähdin Rovaniemelle, pääsin oikeasti pelaamaan ja näin että oma taso kyllä riittää liigaan, silloin se ajatus alkoi varmistua.

Uransa käännekohdiksi Lasse laskee ensimmäisen kerran, kun uskaltautui laskeutua liigatasolta Maaningan Mahdin 1-sarjajoukkueeseen hakemaan peliaikaa. Toinen tärkeä askel oli muuttaa pois kotiseudulta, ja saada enemmän peliaikaa myös liigatasolla PerPon joukkueessa. Kolmas tärkeä steppi oli toinen muutto pohjoiseen, mutta tällä kertaa Ouluun. Koska luette tätä artikkelia oululaisen lentopallojoukkueen nettisivuilta, keskitymme tällä kertaa enimmäkseen tuohon viimeiseen.

Lasse oli juuri keväällä päättänyt uransa menestyksekkäimmän kauden Akaan paidassa, kun Oulusta soittelivat Kiskon 1-sarjajoukkueen puuhamies Tomi ”Peto” Kuronen sekä silloinen päävalmentaja Sami-Pekka ”Lelu” Laukkanen. Tarjouksia Lasselle oli tullut myös sekä ulkomailta että kotimaisista liigaseuroista, mutta mitään ohittamatonta tarjousta ei kuitenkaan tuoreelle SM-hopeamitalistille ollut saapunut. Ensimmäisiin Kiskon tiedusteluihin Lasse vastasi ei, mutta vaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen Lasse päätyi kuitenkin 1-sarjaan ja Ouluun. Sami Kurttilan liittyminen valmennustiimiin puolsi päätöstä, samoin kuin punanuttujen ympärillä kasvanut positiivinen pöhinä. Vaikka menestyksekkään kauden huipennus jäikin vajaaksi ja liiganousu tapahtui Lassen sanoin ”mutkan kautta”, oli Lasse innoissaan liittymässä myös AC Oulun laivastonsiniseen rykmenttiin. Kiskon väreissä alkanut matka suomalaisen lentopalloilun muuttamiseen oli vasta alkanut, ja Lasse halusi jatkaa matkaa yhdessä.

Vaikka Lasse onkin perheineen viihtynyt Oulussa hyvin, ei ulkomaanpesti olisi silti vieläkään mahdollisuuksien ulkopuolella. Jos oikeanlainen sopimus tulisi tarjolle, olisi ulkomailla ammattiurheilijana asuminen vielä yksi Lassen unelmista. Myös SM-finaalin voittaminen ja SM-kulta on totta kai kunnianhimoisen urheilijan tähtäimessä. Lasse on kuitenkin tyytyväinen joka kaudesta, jonka saa Oulussa viettää.

Omaa joukkuettaan Lasse kehuu jo tutuksi käyneillä fraaseilla. Laaja rosteri, nuori joukkue, sekoitus lupaavia nuoria ja kokeneita pelimiehiä. Yksi sarjan parhaista yleispelaajista, Jan Helenius, oli tärkeä hankinta tuoreelle liigajoukkueelle, mutta jo ennen kauden alkua syntynyt vamma sotki tähtipelaajan suunnitelmat täysin. Kun päälle kasattiin vielä toisen keihäänkärjen, kovalyöntisen Janne Marttilan loukkaantuminen, oli debyyttikauden päällä tummia pilviä jo ennen sarjan alkua. Lasse kuitenkin kehuu vuolaasti muun joukkueen tapaan sitä, miten nuoret pelaajat ovat kantaneet vastuuta alkukaudesta. Miikku Makkonen, Aleksi Hänninen, Eeli Kuukasjärvi ja Kaapo Vanhatupa ovat hoitaneet tonttinsa erinomaisesti, ja kapteeni voi seurata ylpeänä joukkueensa kypsiä otteita.

Totta kai kilpailu on kovaa. Eelistä kun puhutaan, niin taivas on vain rajana. Sen lisäksi että hän on äärimmäisen lahjakas pelaaja, hän ymmärtää myös lentopallosta ikäisekseen todella paljon. Kova tekemään töitä, mikä ei ole näiden nuorten tähtien kohdalla mikään itsestäänselvyys. Tervepäinen kaveri. Sen lisäksi että kilpaillaan keskenämme peliajasta, pyrin häntä myös neuvomaan kokemuksen pohjalta. Aika paljon on jo pelejä alla, niin totta kai aina neuvon Eeliä kun vain mahdollista.

Vaikka laajasta rosterista puhutaan yleensä hyvänä asiana, Lasse tuo kokemuksen syvällä rintaäänellä myös toisen kannan asiaan. Jos joukkueessa on vahva seitsikko, jonka pelipaikat kaiverretaan kiveen heti kauden aluksi, on heidän yhteispelinsä kauden edetessä aina vain vahvempaa ja vahvempaa. Toki särkymävaran puute on sitten se kolikon toinen puoli. Jos joku vakioseitsikosta pelaa huonosti eikä vaihtopenkiltä löydy uskottavia korvaajia, on pelien kääntäminen äärimmäisen vaikeaa. Oman joukkueensa Lasse kokee olevan samalla sivulla omassa pelaamisessaan, ja laajan rosterin lisäksi koko joukkue on tasainen. Vaikka kavereita vaihtuisi ympäriltä, tehdään treenisalilla kovasti töitä että pelin taso ei vaihdoilla putoaisi.

Omasta asemastaan kentällä Lassella on jo runsaasti kokemusta. Passarin tärkein tehtävä on löytää omasta joukkueesta kuuma pelaaja. Lisäksi täytyy pitää huoli, ettei tämän pelaajan löytyminen ole vastustajan torjujille liian ilmiselvää. Puhtaasti yhden pelaajan harteilla ottelu ei voi olla. Lassen oman luonnehdinnan mukaan passarina ei olla hakemassa joukkueen esityksistä kunniaa, vaan ollaan joukkueen palvelija. Omaan pistesarakkeeseen ei kerry paljoa merkintöjä, mutta kosketuksia on paljon ja lähes jokaisen pallon kulkuun pääsee vaikuttamaan. Passarin tehtävä on myös löytää vastustajasta heikkouksia, ja käyttää niitä hyväksi. Joukkueen valmennuksessa tätä kutsutaan peliksi pelin sisällä.

Valmennusvitjassa kokemus tykkää tietenkin kokemuksesta. Päävalmentaja Sami Kurttila on äärimmäisen hyvä ja kokenut päävalmentaja. Erityisesti yhteistyössä apuvalmentaja Kari Raatikaisen kanssa paistaa yhdessä vietetyt vuodet ja häikäisevä määrä ammattiosaamista. Lassen silmissä myös Raatikaisen savolaisuus lisää uskottavuutta entisestään. Tiimin kolmas jäsen, guru Kari Seppä, on henkisen puolen mestari ja jakelee auliisti sekä neuvoja että tarinoita.

Kapteenina Lasse on joukkueensa alkukauden esityksiin tyytyväinen. Pääsääntöisesti joukkue on jaksanut jauhaa ja kierrättää palloa omalle puolelle niin kauan, että oikea paikka ratkaista tulee. Joukkue on pelannut omaa, tasokasta, työteliästä ja itsensä näköistä peliä, jolla on tullut myös komeasti pelillistä menestystä. Työmoraali paistaa läpi kaikesta tekemisestä, eikä kentällä nähdä kenenkään laiskottelevan. Joukkueen Lasse kokee olleen vastustajilleen takiaismainen vihollinen, joka ei luovuta vaan taistelee loppuun saakka. Omalla pelipaikallaan Lasse kokee olevansa joukkueen palveluksessa, eikä siksi ota kunniaa omista onnistumisistaan kokonaan itselleen.

Muista joukkueista mielenkiintoisia ovat totta kai Akaa ja Hurrikaani. Kummallekin joukkueelle ollaan nyt kärsitty kahdet tappiot, ja Lasse kokee että eniten kärkikaksikon perässä ollaan syöttöruudussa. Viime kauden finalistit ovat olleet kivenkovia syöttöruudussa, ja onnistuneet siten vaikeuttamaan vastustajien pelaamista huomattavasti. Tiikerit on vuosien varrella tullut tutuksi inhottavana vastustajana, ja pelaa samantyyppistä palloa kuin AC Oulu tänä vuonna. Siinä missä Akaa ja Hurrikaani ovat inhottavia siinä mielessä, että joukkueet ovat niin laadukkaita, Tiikerit pelaa sitkeää ja raastavaa lentopalloa, ja pakottaa vastustajat tekemään töitä joka pallon eteen.

Urheilijana ymmärrän, että tietynlainen hype kuuluu asiaan. Jos halutaan olla jotakin ihmisten mielissä ja halutaan näkyä, silloin se kuuluu asiaan. Kun katsotaan yleisömääriä, niin minun mielestä on positiivista että meillä käy paljon porukkaa peleissä. Iso yleisö on hyvä asia, itse ainakin sytyn siitä aina. Suomalaisessa lentopallossa kuitenkin aika usein pelataan 200-300 ihmisen edessä, ja hiljaista on ku hautajaisissa. Meidän kotipelit on loistavia tapahtumia, ja pelaajana syttyy paljon enemmän. Tuntuu että joka pelillä on merkitystä kun paikalla on paljon ihmisiä kannustamassa.

Reissutyöhön ollaan kotona jo sen verran totuttu, että ammattiurheilijan arki sujuu tällä hetkellä omalla painollaan. Lasse kokee olevansa siinä mielessä etuoikeutettu, että isommilta loukkaantumisilta on vältytty, ja lentopallo sekä treenaaminen on aina maistunut. Vaikka ihan joka loskaisen maanantai-illan kotimatkat eivät välttämättä ole niitä lempiasioita maailmassa olleet, lentopallo lajina ja uravalintana on kuitenkin pysynyt. Tasalaatuista peliä ja pelin johtamista on tarttunut Lassen mukaan vuosien varrella, ja sitä voidaan odottaa myös jatkossa. Omien pelaajien kannustamista ja paremmaksi piiskaamista, sekä yhteistä tavoitetta kohti etenemistä Lasse haluaa nähdä sekä itseltään että joukkuekavereiltaan.

Joukkueen yhteishenki on loistavalla tasolla. Kapteenin näkökulmasta siinä mielessä helppo joukkue, että kaikilla on sama työnteon moraali ja kaikki tulevat luonnostaan toistensa kanssa juttuun. Vaikka joukkueessa on Lassea yli vuosikymmenen nuorempia pelaajia, joiden jutuissa ei aina pysy ihan perässä, kaikki vilpittömästi viihtyvät toistensa seurassa. Lassella on kokemusta myös joukkueista, jotka eivät tule ihan niin hyvin juttuun keskenään, tai joukossa on voinut olla myös yksi tai kaksi tunnelman myrkyttäjää. Vaikka vanhan sanonnan mukaan ei ole mitään väliä tykkäätkö siitä vierustoverista, jos kentällä homma toimii, Lasse ei tätä allekirjoita. Kentän ulkopuolella ihmissuhteet eivät voi olla vaikuttamatta siihen, mitä kentällä tapahtuu. Myös joukkueen ulkomaalaisvahvistukset ovat sopeutuneet joukkueeseen erinomaisesti.

Mutta mitä kuuluu kapteenin lempitekemisiin lentopallokentän ulkopuolella? Kesäisin Lasse on intohimoinen golffari ja kalamies, mutta talvella, lentopallosesongin ollessa kuumimmillaan, viihtyy Lasse enemmän sisätiloissa. Videopelit ovat lähellä sydäntä, ja harrastukset muutenkin ovat kaukana extreme-urheilusta, vaikka Battlefieldissä välillä saakin tarkkana olla. Myös opiskellessa Lasse on viettänyt sen verran aikaa, että BBA-tradenomin paperit ovat opinnäytetyön suorittamista vaille kourassa.

Lassen lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Tämä joukkue ei koskaan lopeta taistelua. Ja lupaan yhden hybridin tälle kaudelle vielä syöttää.

Ouluun lentopallon perässä muuttanut AC Oulun varakapteeni Atte Rissanen on joukkueen kokeneimpia urheilijoita. Jan Heleniuksen ja Janne Marttilan jälkeen joukkueen kolmanneksi vanhin, AC Oulu Volleyn numero 6, esiintyi ensimmäisen kerran Mestaruusliigassa yhdeksän vuotta sitten. Debyytin jälkeen otteluita liigassa on kertynyt jo lähes 250 kappaletta, ja tuhannen tehdyn pisteen rajakin täyttyy toivottavasti vielä tämän kauden aikana. Viimeiset kuusi vuotta Liperi Volleyn kasvatti on viettänyt perheensä kanssa kotiseudullaan Joensuussa aina Karelian Hurmoksen toiminnan päättymiseen saakka. Seuraavaa askelta urallaan Atte saapui ottamaan Ouluun. Tutustutaanpa Pohjois-Karjalan karpaasiin vähän lähemmin.

Oon arjessa sellainen sosiaalinen kaveri, joka viihtyy kavereiden ja ihmisten kanssa. Treeneissä semmoinen työmyyrä, että koitan siellä antaa aina kaikkeni ja olla henkisesti läsnä harjoituksissa.

Aten mukana Ouluun muutti koko perhe. Siiheen kuuluu vaimo Nina ja huhtikuussa syntynyt poikavauva Elias. Lisäksi perheeseen kuuluvat äiti, isä, isosisko ja pikkuveli. Lentopallon ulkopuolella Aten ammatti on hieroja, ja hän toimiikin pelaamisen ohessa myös joukkueen hierojana. Kun lisäksi Atte hoitaa hierontoja myös yritystiloissa, ei perheenisälle vapaa-aikaa juuri jää. Päivän kohokohtia ovat kuitenkin pienen Elias-pojan kanssa yhteiset illan kylpyhetket, joista Atte ei tingi. Urheilu on myös lentopallon ulkopuolella lähellä sydäntä, ja intohimoinen penkkiurheilija seuraisi mielellään enemmänkin urheilua, jos tunnit vuorokaudessa vain riittäisivät.

Urheilu on kulkenut Aten mukana pienestä asti. Lapsena kokeiltua tuli laajalla kirjolla, mutta jalkapallo ja lentopallo olivat lähellä sydäntä alusta lähtien. Aten kotikunta Liperi on pienehkö kunta Pohjois-Karjalassa. Hänen omien sanojensa mukaan liikunta oli hyvä keino pitämään nuoret pojat poissa pahanteosta. Noin kymmenen samanikäisen kaveruksen porukka urheili monipuolisesti, ja iso osa kaveriporukasta urheilee vielä tänä päivänäkin jollain tasolla. Kuten koko maassa, myös Pohjois-Karjalassa jääkiekko oli monen pojan ykkösvalinta. Mitään kiilaa kenenkään lajivalinta ei kuitenkaan kaverusten väliin lyönyt, vaan kaikki pelasivat sulassa sovussa esimerkiksi jalkapalloa huvikseen vielä vakavampien treenien jälkeenkin.

Tie lentopallon pariin oli se vanha tuttu, eli esimerkki. Isän jalanjäljissä lentopallon jo hieman aiemmin löytänyt isosisko suostutteli yhdessä isän kanssa myös Aten lajin pariin. Laji vei sitten mukanaan, vaikka varsinaiseksi harrastukseksi se eteni vasta Aten liityttyä Liperi Volleyn D-junioreihin. Pari vuotta lentopallo kilpaili vielä jalkapallon kanssa tulevan keskitorjujan huomiosta, mutta C-ikäisiin siirryttäessä treenejä alkoi olla sen verran paljon, että valinta lajien välillä täytyi tehdä. Lentopallo valikoitui omaksi lajiksi, kun siinä saavutettiin enemmän onnistumisen kokemuksia, ja oma lahjakkuus tuntui soveltuvan paremmin lentopalloon. Tietenkään myös ikätovereita isompi pituus ei haitannut.

Pituus sekä muut fyysiset ominaisuudet olivat Aten vahvuuksia jo nuoresta lähtien. Iso ja voimakas kroppa erottuivat nuorena lentopalloilijan alkuna edukseen, mutta murrosiässä erot alkoivat tasoittua ja muut saada Attea kehityksessä kiinni. Edelleen ahkera harjoittelija jatkoi kuitenkin valitsemallaan tiellä, ja se palkittiinkin teini-iässä paikalla Kuortaneen Urheilulukiossa ja nuorten maajoukkueringissä. Tässä vaiheessa mielessä alkoi jo siintää ajatus, että lentopalloa voisi joskus päästä pelaamaan ammattimaisesti. Vaikka Atte ei koekaan olleensa aina pallon kanssa luontaisesti taitava, on hän päässyt nykyiseen asemaansa kovalla työnteolla ja periksiantamattomuudella.

Urheilulukiossa muiden samanhenkisten kanssa täytyi totta kai hoitaa myös koulutus, mutta kaikki muu aika sai rauhassa täyttyä lentopallosta. Kuortaneen Valmennuskeskuksen joukkue pelasi tuolloin 2-sarjaa, mutta kaksi Aten viimeistä opiskeluvuotta vaatimustaso kasvoi, kun joukkue siirtyi sarjaporrasta ylemmäs 1-sarjaan. Kuten Kuortaneen joukkueilla on tapana, kun pelaajat kasvavat ulos lukioiästä, leviävät he kuka mihinkin liigajoukkueeseen. Aten osoitteeksi yhden kauden ajaksi tuli kotiseutu ja silloinen Joensuun Liiga-Riento. Myös armeijan Atte onnistui toteuttamaan lentopallon ehdoilla, kun tuli valituksi Urheilujoukkoihin Santahaminaan. Luontainen paikka jatkaa liigauraa oli sitä kautta Vantaa Ducks, josta tulikin miekkosen uusi koti seuraavaksi kahdeksi kaudeksi. Tällä välin Joensuuhun oli pystytetty uusi liigaseura Karelian Hurmos, johon Atte liittyi mieluusti. Vaikka ensimmäinen kausi jäikin pelien puolesta väliin polvivammasta kuntoutumisen takia, ehti Atte olla osa Hurmoksen tarinaa koko sen kuusivuotisen liigataipaleen ajan ennen siirtymistään Ouluun.

Mikään inspiroiva tarina ei tietenkään ole valmis ilman vastoinkäymisiä. Atelle kaikista vaikeimmat ajat sattuivat armeija-aikaan ja Ducksiin. Syntynyt polvivamma vaati leikkaushoitoa, eikä pelkästään kerran vaan vieläpä kaksi kertaa. Tuosta alkoivat vaikeudet polven kanssa, jotka jatkuvat jollain tapaa näihin päiviin asti. Pelaamista ongelmat eivät estä, mutta muistuttavat olemassaolostaan silloin tällöin. Atte on onnistunut kuitenkin kääntämään leikkaukset ja niistä toipumisen voimavaraksi. Leikkauksista kuntoutumisen jälkeen Atte on osannut katsoa asioita niin, kuinka etuoikeutettu hän onkaan päästessään liikkumaan terveenä. Urheilijan keho on hänen työvälineensä, joten sitä ja sen toimintaa täytyy osata arvostaa.

Vaikka urheilijoiden fyysisistä vammoista puhutaan paljon, mahtuu urheilijan arkeen paljon myös henkistä kuormitusta. Jatkuvan epävarmuuden kanssa eläminen on kuormittavaa, ja Attekin sai tästä viime keväänä maistiaisen, kun Karelian Hurmoksen liigataival päättyi. Halu tuoda menestystä kotiseudulle alueella suositun lentopallon parissa oli Aten pitkäaikainen haave, josta hän joutui luopumaan, kun Hurmos lopetti toimintansa. Oman uran päättämistäkin Atte ehti jo pohtia, mutta sekä omaksi että oululaisfanien iloksi, ura jatkuu vielä toistaiseksi laivastonsinisissä.

Viime keväänä kauden jälkeen sain kuulla, että Hurmoksessa ei välttämättä jatku liigahommat. Myös omalla kohdalla oli tulossa aika isoja muutoksia, kun poika syntyi. Mietin ihan vakavasti oliko järkevää jatkaa pelaamista enää ollenkaan, mutta onneksi juteltiin hyvä ystäväni Janne Marttilan kanssa. Hän kertoi että Ouluun voisi olla tulossa liigajoukkue, jossa saattaisi olla tilaa yhdelle keskitorjujalle. Sen jälkeen juttelin ensin Sami Kurttilan ja sitten Pedon kanssa puhelimessa, ja kaikki kuulosti täällä tosi hyvältä. Olin kuullut muutenkin paljon hyvää tästä Oulun meiningistä, joten totta kai halusin alusta asti kovasti tänne tulla. Saatiin sovittua asiat helposti, joten lopulta päätös oli helppo. Halusin jatkaa pelaamista, ja täällä se oli mahdollista.

Vaikka Oulu ei paikkana kovinkaan tuttu ennen muuttoa ollut, oli tulevan seuran toiminta tuttua jo eritoten somen välityksellä. Atte näki seurassa ja sen edeltäjä Kiskossa paljon hyviä asioita ja potentiaalia. Oulussa asuvat ystävät suostuttelivat lisää, joten lopulta muutto Ouluun tuntui luonnolliselta jatkumolta uralla. Tunnetut ja arvostetut valmentajat olivat tietenkin vielä kirsikka kakun päälle. Kurttilan menestysvuosia Atte sai ihastella kentältä mutta aina verkon toiselta puolelta. Myös Kari Raatikainen on äärimmäisen tunnettu ja arvostettu nimi liigaympyröissä, ja toi entisestään lisää uskottavuutta Oulun liigaprojektille.

Kuitenkin tutuin valmennuskolmikosta oli kukapas muu kuin meidän ikioma Kari Seppä. Atte pelasi nimittäin junnuvuosina useamman kauden Oulunsalon Vasaman paidassa, jossa Guru toimi totta kai valmentajana. Sepästä muodostui Oulun vuosien aikana Atelle läheinen, ja auttoi muodostamaan positiivista mielikuvaa koko Oulusta. Atte edusti OsVaa B-juniori-ikäisenä, joukkuekavereinaan esimerkiksi muuan Janne Marttila sekä Oskari Seppä. SM-lopputurnauksesta kotiintuomisiksi jäi SM-pronssi.

Jos katsetta käännetään menneisyydestä nykyisyyteen, niin kuinka Atte luonnehtisi nykyistä joukkuettaan?

Meillä on tosi nälkäinen ja nuori joukkue. On ollut positiivinen yllätys, että meidän nuoret on ollut noin valmiita ja kypsiä pelaajia. Omat ikätoverit Janne ja Jansku kun on olleet sivussa, niin nuo nuoremmat kaverit Kaapo ja Aleksi muun muassa ovat ottaneet sen oman paikkansa tosi kypsästi vastaan.

Kokeneempana pelaajana Atte ei enää niin paljoa jännitä kauden alkua kuin ehkä nuorempana. Tämän kauden ensimmäiseen otteluun pakkautui kuitenkin lähes 1100 katsojaa, joten hieman perhosia tuntui kuitenkin vatsassa. Luottamus kuitenkin omaan joukkueeseen ja hyvin sujuneeseen treenikauteen loi uskoa ennen ensimmäisiä otteluita. Atte tiedostaa haasteet omassa pelaamisessaan, jotka tulevat lähinnä ulkoisten tekijöiden takia. Uusi kaupunki, uudet pelikaverit ja uusi arki perheenisänä tuovat omat lisämausteensa urheiluun. Edistystä kuitenkin tapahtuu vähitellen, ja Atte kokeekin olevansa omalla kokemuksellaan ja rauhallisuudellaan avuksi myös muille.

Virkavelijstään keskikaistalla Atte puhuu kannustavaan sävyyn. Jokaisella keskipelaajalla on omat vahvuutensa. Amerikan Matti eli Matthew Gentry on agressiivinen hyökkäyspelaaja, joka on myös vahva syöttäjä. Miikku Makkonen on potentiaalinen tulevaisuuden huippupelaaja, jonka vahvuudet ovat erityisesti torjuntapelissä. Otto Parkkinen on nuori ja innokas pelaaja, jonka huippuajat ovat vielä tulossa. Ja Atte itse on kokenut kehäkettu, jonka vahvuudet ovat rauhallisuus, pelisilmä ja tasaisuus. Yhteispeli passareiden kanssa kehittyy jatkuvasti, ja AC Oululla on heittää kentälle kaksi kovasti erilaista passaria. Omaksi heikkoudekseen Atte laskee syöttöpelaamisen, joka varmuudesta huolimatta on hieman pehmeää.

Kuten kaikki muutkin haastatteluissa jo käyneet, myös Atte kehuu joukkueen sisäistä ilmapiiriä. Vaikka käytännössä joka pelipaikalla on aito kilpailu peliajasta, on jokainen joukkueen jäsen sitoutunut yhteiseen päämäärään, ja kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Atte näkee asian niin, että vaikka kaikkien halu pelata onkin kova, jokainen silti ymmärtää myös joukkueen parhaan. Jos joku syrjäyttää toisen pelaajan ja valtaa pelipaikan, silloin tämä motivoi toista pelaajaa ansaitsemaan paikkansa kentällä, ja näin joukkue menee kokonaisuutena eteenpäin. Joukkueen yhteispeli näkyy myös kentällä, jossa menestytään nimenomaan yksikkönä eikä niinkään yksilöinä. Vaikka joka pelissä aina joku varastaa mediassa valokeilan, on yksilöidenkin menestys aina koko joukkueen työn tulos.

Uralla on monia hyviä yksittäisiä voittoja, jotka ovat jääneet mieleen. Ehkä sellainen isompi saavutus on vielä tulossa, mutta tästä Oulun kaudesta mulla on hyvä tunne.

Muista joukkueista Aten mielestä mielenkiintoisin nippu on kasassa Kyyjärvellä. Tuttuja kasvoja Hurmoksen ajoilta päätyi paljon Kyyjärvelle, joten noihin otteluihin kertyy varmasti ekstralatausta. Mielenkiintoisista pelaajista Atte mainitsee Petteri Härkösen ja Nuutti Niinivaaran, vanhat joukkuekaverinsa, joista molemmat Atte on tälle kaudelle jo kohdannut. Nälkää loppukauteen on näistä kohtaamisista jää sopivasti, kumpaakaan Atte ei joukkueineen ole onnistunut vielä voittamaan.

Odotukset kaudesta ovat korkealla, vaikka Atte ei konkreettista tavoitetta olekaan itselleen sen enempää kuin joukkueelle asettanut. Miksipä ei vaikka päätyyn asti, maalailee Atte suunnitelmissaan. SM-kulta on tietenkin jalo tavoite kenelle tahansa urheilijalle. Atte on kuitenkin ylpeä myös Oulussa rakentuvasta projektista, ja uskoo sen kantavan hedelmää muutenkin kuin vain mitalien muodossa.

Lentopallo on sen verran lähellä Aten sydäntä, että hän toivoo pysyvänsä jollain muotoa lentopallon parissa myös aktiiviuran jälkeen. Uran jälkeinen unelma olisikin onnistua löytämään työpaikka lentopallon parissa. Joukkueet, seurat ja niiden yhteisöt ovat sellainen paikka, joissa Atte tuntee viihtyvänsä.

Aten lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Lupaan antaa jokaisessa pelissä kaikkeni, kannustaa muita ja puskea itteeni loppuun asti.

Sandra Salumaa, eli tuttavallisemmin Sane, on AC Oulu Volleyn huoltaja. Matka alkoi jo viime kaudella Kiskon väreissä, ja sopimusta jatkettiin molemminpuolisen innon sanelemana myös tälle kaudelle. Kaikki Sanen tuntevat kuvailisivat häntä heti ensimmäisenä aurinkoiseksi persoonaksi, ja Sane hurmaa kyllä kaikki vastaantulijat. Mutta mikä ajoi Kuusamon kasvatin laivastonsinisiin?

Mä oon tämmöinen positiivinen ja iloinen, ja tuun kaikkien kanssa ihan varmasti toimeen

Sandra on kotoisin Kuusamosta. Juniorivuodet itsekin lentopalloa Kuusamon Pallo-Karhuissa tahkonnut Sane muutti lentopallon perässä Ouluun 17-vuotiaana, ja ensimmäinen joukkue Oulun seudulla oli Oulun Kiskon naisten 2-sarjajoukkue. Perinteisen tarinan mukaisesti myös Sane on päätynyt lentopallokentille vanhempien esimerkistä. Perheeseen lasketaan tätä nykyä isän ja äidin lisäksi myös salaperäinen ”hellu”.

AC Oulu Volleyn huoltajaksi Sane päätyi jo ennen viime kautta, kun joukkue pelasi 1-sarjaa Oulun Kiskon nimellä. Valmentaja Sami-Pekka Laukkanen oli kysellyt Sanea huoltajaksi jo vuosien ajan, ja väsytystaktiikka puri lopulta viime vuoden keväällä. Näytöt lääkintälaukun ylläpitämisestä olivat vahvat, kun yksi liigajoukkueen ensimmäisiä ja tärkeimpiä signeerauksia olikin juuri Sandra Salumaan pahvi huoltajan paikalle. Joukkueessa oleminen ja yhteisöön kuuluminen ovat asioita, joita Sane on oman aktiiviuransa jälkeen kaivannut, ja on onneksi löytänyt niitä AC Oulu Volleysta.

Jos lentopalloa ei ihan asioikseen seuraa, huoltaja saattaa terminä kuulostaa hieman vieraalta. Jotainhan siinä huolletaan, mutta mitä? Ja miten? Sane selittää asian meille hyvin yksinkertaisesti:

Huoltajan hommiin kuuluu tässä joukkueessa juomapullojen täyttö, sekä ensiapulaukun huolto ja ylläpito. Pelireissuille pakkaan mukaan kaikki kamppeet pyyhkeistä juomapulloihin. Lisäksi mukaan kuuluu kaikki juoksupojan hommat, niin treeneissä ku otteluissa. Treeneissä oon pari kertaa viikossa mukana, siellä touhuan kaikkea mitä Karit tai Sami multa pyytää. Osallistun joskus jopa pallojen heittoon tai pallotykin ajamiseen

Joukkueen pelaajat ovat puhuneet kauniisti joukkueen dynamiikasta ja yhtenäisyydestä, mutta ulottuuko tämä sama myös staffiin? Sanen mukaan kyllä. Koko joukkue on aina iloinen ja auttavainen, ja aina salille saapuessaan saa tuntea kuuluvansa joukkoon. Varsinkin joukkueen nuorimmat ovat todellisia herrasmiehiä, ja auttavat ilman pyytämistä, jos kantamuksia näyttää olevan hieman liikaa. Sane kokee huoltajan homman olevan itselleen juuri sopiva, ja joukkueen kanssa on aina mukava niin heittää huulta kuin matkustella ympäri Suomea. Huoltajan hommaa Sane vertaa omalla kohdallaan lottovoittoon; pääsee olemaan lähellä joukkuetta ja reissaamaan ympäri Suomea, eikä vastuuta tarvitse kantaa ihan päävalmentajan vertaa. Vaikka valmentajan pesti ei tällä hetkellä kiehdo, ei Sane silti ajatusta suoralta kädeltä tyrmääkään.

Pitkät pelireissut eivät Kuusamon kasvatille enää tunnu missään. Pohjoisesta on tutusti pitkä matka kaikkialle, ja juniorivuosina bussin penkit tulivat jo hyvinkin tutuiksi. Turun reissulla kauden alussa oli jopa luksusta päästä matkustamaan junan makuuvaunussa, jossa mahtui hieman oikaisemaan itseään. Hallilla vietettyjä iltoja ja pelireissuja Sane ajattelee siltä kantilta, että missä tahansa harrastuksessa saa saman ajan kulutettua. Oli harrastus mikä tahansa, tärkeintä on se, että siitä itse nauttii. Harrastaa sitten itse, auttaa muita harrastamaan tai tykkää vain katsella muiden tekemistä, jos siitä saa sisältöä omaan elämäänsä ja positiivisia kokemuksia, se on silloin oma harrastus.

Sosiaalinen Sane viihtyy ihmisten keskellä, ja jo ennestään iso lentopallojoukkue taustavoimineen on nyt paisunut kolmen lajin seuraksi, jossa ihmisiä on vielä moninkertaisesti enemmän ympärillä. Koripallo ja jalkapallo tuovat Sanen mukaan touhuun ison maailman meininkiä.

Jos viime kautta, eli Sanen ensimmäistä kautta joukkueen huoltajana, muistellaan, niin mitä siitä jäi päällimmäisenä mieleen? Positiivisena asiana hopeamitali, negatiivisena asiana hopeamitali. Ensimmäinen mitali lentopallon saralla lämmitti totta kai Sanen mieltä, mutta kuten muullakin joukkueella, nälkää olisi ollut vielä siihen kirkkaamman väriseenkin. Kovin pitkään harmitus ei kuitenkaan mitalinjaon jälkeen kestänyt, kun mielessä pysyi se, että mitali on tullut rakkaasta harrastuksesta, jota ei tarvitse ottaa liian tosissaan.

Lahjakkaita ja nuoria poikia meillä on joukkueellinen. Innokkaita, nuoria ja nälkäisiä. Osan tiesin ennestään jo viime kaudelta, pari uutta on tullut ja sitten ihan ulkomailta asti. Ihan on joutunut jännittämään puhua enkkua treeneissä. Nyt kun vähän jaksetaan harjoitella niin keväällä ollaan varmasti kovassa iskussa. Meidän porukka on niin laaja että se tuo varmasti meille lisävoimaa.

Lentopallon Mestaruusliigassa on niin ennakkokaavailuiden, meidän haastatteluiden kuin ihan oikean käytännön pohjalta muodostunut selkeä voimakaksikko miesten sarjassa. Aivan sama keneltä kysyy, kaksi ensimmäistä nimeä ovat Akaa-Volley ja Hurrikaani-Loimaa. Niin myös Sanen puheissa. VaLePa on sarjan kestomenestyjiä, joten pakkohan sekin on samaan seuraan ympätä. Myös oman joukkueensa Sane laskee heti siihen kärjen taakse, taistelemaan hyvistä sijoista.

Joukkueen lisäksi myös taustapuuhastelijoiden luoma ottelutapahtuma saa Sandralta kehuja. Aina hallille tullessa saa jännittää, mitä pojat on taas tällä kertaa keksineet. Sekä paikalliset urheilutapahtumat että kansalliset lentopallo-ottelut huomioiden, Sane näkisi että laivastonsinisten show on parasta. Myös töissä Sane on tutustuttanut aluksi skeptiset Keskolaiset lentopallon saloihin, ja nykyään laji on yksi kahvipöydän ykköskeskustelunaiheista.

Onko Sane sitten kova jännittämään pelejä? Ensimmäinen peli kieltämättä hieman tärisytti. Yleensä jännittää ei tarvitse, kun voi luottaa että kyllä pojat hoitaa. Ketkä pojat ne sitten hoitaa parhaiten, eli kenet Sane nimeää omaksi suosikkipelaajakseen? Yksi varteenotettava ehdokas on Kuukasjärven Eeli, mutta Sanen silmissä ilmiselvä voittaja on Miikku Makkonen. Pitkä, aina iloinen ja hymyilevä Sotkamon poika tsemppaa aina muita, ja on todellinen joukkuepelaaja.

Sanen lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Yhelläkään pelaajalla ei lopu juoma kesken pelin. PS. Käyttäkää heijastinta ja näkyillään hallilla

AC Oulu Volleyn numero 9 on Kempeleen Lentopallon kasvatti Aleksi Hänninen. Beach volleyn tuore EM-hopeamitalisti U20-kisoista ei ole uusi näky liigatasolla. 193-senttinen ja 19-vuotias yleispelaaja teki Mestaruusliiga-debyyttinsä lokakuussa 2021 Lentopalloseura Ettan paidassa 15 vuoden, viiden kuukauden ja päivän ikäisenä, joka ainakin tuolloin oli virallisesti nuorin liigadebyytti sarjan historiassa. Moninkertainen biitsin junioreiden Suomen mestari sekä juniorimaajoukkueiden vakiokävijä on otellut liigassa jo Ettan sekä Raision Loimun paidassa, mutta aloitti viime kaudella projektinsa ikään kuin alusta Oulun Kiskon mukana. Se kannatti, ja viime kaudella isolle vastuulle 1-sarjassa päässyt Aleksi teki juuri liigaan nousseen AC Oulun kanssa heti kahden vuoden sopimuksen.

Oon luonteeltani hyvin sosiaalinen ja kunnianhimoinen. Vaikka sosiaalinen olenkin, niin tarvin myös omaa tilaa että jaksan taas olla ihmisten keskellä. Olen hyvin motivoitunut sellaisiin asioihin, joita koen itselle tärkeinä. Osaan katsoa asioita hyvin objektiivisesti. Lähipiiriin kuuluu äiti ja isä, veli ja velipuoli, sekä tosi läheinen kaveriporukka.

Aleksi harrasti lapsena monipuolisesti urheilua. Jalkapallo, sählyä, jääkiekkoa ja jopa partiota. Viisi vuotta vanhemman veljen ja neljä vuotta vanhemman velipuolen kanssa lajeja kokeiltiin laidasta laitaan, mutta lentopallo oli aina kaikista lähimpänä sydäntä. Isompien ja vanhempien sisarusten perässä pysyminen kasvatti luonnetta, ja huippu-urheilussa vaadittava kilpailuhenkisyys on myös peruja veljesten pihapeleistä. Lajikokeiluista huolimatta kaikki tiet palasivat aina lentopalloon, ja sillä tiellä on pysytty.

Ihan tosissaan lentopalloa Aleksi alkoi harrastaa sitä perinteistä reittiä. Isä Jani on harrastanut lajia pitkään, ja kun isoveli Tuomas vielä harrasti, löysi Aleksi itsensä jatkuvasti hallilta. Lajin monipuolisuus ja teknisyys, pelissä sisällä oleminen ja mahdollisuus vaikuttaa peliin jatkuvasti, sekä lyöminen ja vastaanotto ovat Aleksin lempiasioita lentopallossa. Pelisilmä ja pelinäkemys ovat Aleksin ylpeydenaiheita, ja myös erittäin nuorena opitut hyvät tekniset lajitaidot.

Aleksi on pelannut koko juniori-ikänsä kasvattajaseuransa Kempeleen Lentopallon paidassa. Vuodesta 2019 ja C-poikaikäisestä asti joka vuosi SM-mitaleilla ollut nuori yleispelaaja ei pelannut viime vuonna junnupelejä ollenkaan, keskittyen täysillä 1-sarjaan, ja alkaneella kaudella hän edustaa myös OsVa:n A-poikia. Jo aikaisessa vaiheessa lahjakasta nuorukaista vietiin aina vain vanhempien ja vanhempien junioreiden mukaan, jotta haaste pysyisi lajissa mukana. Yhteenkin aikaan Aleksi muistaa pelanneensa yhtä aikaa C-, B- ja A-poikien turnauksia. Kokeneempien ja isompien pelaajien keskellä peliajasta taistelu, sekä tietenkin ahkera harjoittelu, kantoi hedelmää iän myötä. Lahjakkuus huomattiin myös juniorimaajoukkueen valmennuksessa, ja Aleksista tuli vakiokalustoa maajoukkueen avausseitsikossa.

Isä on ollut mulle todella tärkeä valmentaja. Isä on valmentanut ihan junnuvuosista asti, ja hänen ansiota on, että olen jo nuorena oppinut lajitekniikan niin hyvin. Isän kanssa mentiin aina kahdestaan hallille hiomaan tekniikkaa. Olli Kuoksa oli kans tärkeä, silloin ekana liigavuonna. Ollin kanssa muokkautui kaikki ihan siitä lähtien, miten ajattelen lentopalloa pelinä. Sami Kurttilan kanssa olen kans aika monta vuotta touhunnut, lukion alusta asti.

Osaavien valmentajien lisäksi esikuvat ovat nuorelle urheilijalle tärkeitä. Aleksille nuoruuden idoli oli Earvin N’Gapeth. Vaikka uransa ehtoopuolella jo kruisaileva lajin supertähti ei koskaan ole fysiikallaan loistanut, täysin poikkeukselliset lajitaidot tekivät Aleksiin jo nuorena vaikutuksen. Satoja tunteja ranskalaisen pelejä katselleena Aleksi näkee hieman samaa itsensä ja idolinsa välillä, vaikka vielä toistaiseksi ehkä hieman eri tasolla.

Vuonna 2023 Aleksi oli aloittanut toisen liigakautensa Raisiossa, Loimun paidassa. Heti kauden alussa sattunut nilkkavamma vei kuitenkin nuorukaisen leikkauspöydälle, ja toipumisessa meni hyvin pitkälti koko kausi. Vammaa kuntoutettiin Aleksi kotiseuduilla Oulussa, jossa Aleksi kävi muun muassa Sami Kurttilan vetämissä aamutreeneissä. Koutsi ehdotti Aleksille, että Oulun Kisko olisi kasaamassa tulevalle kaudelle aika kovaa joukkuetta. Loukkaantumisesta toipuva Aleksi janosi pelikentälle, ja mielenkiintoinen projekti sekä lupaus isosta roolista ohittivat sarjatasoihin tarrautumisen, ja Aleksi päätyi Sami Kurttilan valmennukseen Kiskon paidassa. Päätöstä helpotti totta kai myös se, että Oulussa oli jo perhe, kaverit ja hyvä koulu.

Vahva kausi ei saanut pelillisesti sellaista huipennusta kuin varmasti kaikki joukkueen ympärillä olivat toivoneet, mutta Aleksi oli projektiin sitoutunut, tulisi sarjataso olemaan mikä tahansa. Mukava lisä kuitenkin tuli, kun Mestaruusliigalta tuli päätös, että seuraavalla kaudella taso olisi Suomen korkein. Aleksi oli totta kai asiasta innoissaan, ja lähti ylpeänä jatkamaan matkaansa Mestaruusliigassa, tällä kertaa AC Oulu Volleyn nimen alla. Aleksi on ollut niin tyytyväinen aikaansa Kiskossa ja sittemmin AC Oulussa, että solmittu sopimus kattaa vielä kauden 2026-27.

Omasta joukkueestaan Aleksilla on haastatteluista jo tutuksi muodostunut linja. Myös Aleksi on sitä mieltä, että joukkueen suurin kilpailuvaltti on tasaisuus. Varsinkin yleispelaajan tontilla on aitoa kilpailua, ja vaihdosta voi heittää kentälle kenet vain pelin tason kummemmin notkahtamatta. Pelimäärän ollessa kauden mittaan iso, on tärkeää pystyä kierrättämään pelaajia, kun varmasti myös loukkaantumisia nähdään. Ja nähtiin, kuten viime viikkoina on käynyt selväksi. Aleksin tavoite on kuitenkin se, että vaikka koko joukkue olisi terveenä ja pelikunnossa, juuri hän olisi se joka olisi kevään ratkaisuhetkillä kentällä takomassa palloa lavaan. Joukkueessa on paljon lahjakkaita pelaajia, mutta tietenkin joukkueurheilussa on tärkeää myös persoonat. Aleksi kokee, että joukkueessa jokainen voi olla aidosti oma itsensä, ja joukkue on yhtenäinen niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Vaikka joukkueessa on sekä nuoria että kokeneita pelaajia, sitoo heitä kuitenkin omistautuminen yhteiselle projektille ja omalle joukkueelle. Joukkueessa on paljon nuoria paikallisia pelaajia, mikä tuo vielä oman erityisen mausteensa ryhmähenkeen.

Pelimatkoilla joukkue viihtyy keskenään, etupäässä korttipelejä pelaten. Matthew on tuonut tuliaisina Amerikasta Catan-lautapelin, joka monille joukkuekavereille on täysin uusi tuttavuus. Musiikki ja pelikavereiden kanssa juttelu on myös yleinen tapa viettää aikaa bussissa. Osa porukasta haluaa ja saa totta kai viettää aikansa omissa oloissaan, mutta yleensä kaikki ovat jollain tavoin mukana puheensorinassa. Matt ja Veeti ovat toistaiseksi toimineet bussimatkojen DJ:nä.

Muista joukkueista Aleksi odottaa erityisesti Akaa-Volleyn kohtaamista. Vanha kaveri Ville Kuukasjärvi nousi täksi kaudeksi joukkueen ykköspassariksi, eikä muukaan joukkue kalpene vertailussa. Toisen joukkueen sijasta Aleksi nimeää hankalan paikan pelata; Kyyjärven Kyy York -areena. Sali on muihin sarjan halleihin verrattuna todella pieni, mutta ehkäpä juuri pienuudesta johtuen sen tunnelma on aina huikea. Kotijoukkueen fanit pitävät pienessä häkäpöntössä valtavaa meteliä, joten sali on vastustajalle kuin vastustajalle pirullinen paikka. Noh, kun saleista puhutaan, niin mikä sitten on paras paikka pelata? Vieraspaikkakunnista Turun Kupittaa vie Aleksilta parhaan hallin tittelin, mutta totta kai vähän voidaan aina vetää myös kotiinpäin.

Ouluhallin uusi laajennusosa saa Aleksilta korkeat kehut. Toista vuotta kotikenttänä toimiva Ouluhalli on kuin urheilijan toinen olohuone, ja olosuhteet ovat kansallisellakin tasolla huippuluokkaa. Kiitosta saavat myös muut AC Oulun tarjoamat tukipalvelut, kuten kuntosali ja ruokailu. Aleksi asuu keskustan tienoilla, joten sekä Ouluhalliin että seuran kuntosalille ja ravintolaan on suurin piirtein yhtä lyhyt matka. Yhtä hyvät oltavat on myös esimerkiksi joukkueen ulkomaalaisvahvistuksilla, jotka asuvat käytännössä kuntosalin ja ruokapaikan vieressä, ja pyöräilymatkan päässä Ouluhallilta.

Seuraavat kaksi kautta Aleksilta kuluvat Oulussa ja laivastonsinisissä. Suomalainen liiga on kovatasoinen liiga jossa nuoret kotimaiset pelaajat saavat oikeasti tilaisuuden näyttää taitonsa. Mestaruusliiga on myös hyvä liiga ulkomaalaispelaajille ottaa ensimmäiset askeleensa ammattiurheilijana. Esimerkkinä vaikkapa ensimmäistä kauttaan ulkomailla pelaava Aleksin joukkuekaveri Matt Gentry. Suomen liigassa ensimmäisiä askeleitaan ovat ottaneet monet pelaajat, jotka ovat jatkaneet Suomesta maailman huippuliigoihin. Aleksin mielessä on myös samankaltaisia tavoitteita. Ammattilaisuus ulkomailla onkin Aleksin selkeä tavoite.

Tosi hienoa olis pelata Japanissa. Siellä on ihan älytön lentopallokulttuuri ja se olisi hieno kokea. Totta kai kaikki nämä Puola, Italia, Ranska, Saksa, mikä vain noista olis hieno paikka pelata, mutta ammattilaisena Aasiassa olis mulle unelmaa.

Haastattelun aikana Aleksi on ehtinyt kehua joukkuekavereistaan jo Jan Heleniuksen ja Matt Gentryn, mutta keitä muita kannattaa AC Oulu Volleyn rosterista seurata? Eeli Kuukasjärvi on jo hieman kliseinen vastaus, mutta sehän kertoo vain ja ainoastaan nuoren miehen poikkeuksellisuudesta. Aleksi kuitenkin nostaa hyvästä energiastaan tunnetut Hurmoksen miehet, Tatu Hakkaraisen ja Atte Rissasen, seurattavien joukkoon.

Vapaa-ajallaan Aleksi on kuin kuka tahansa ikäisensä. Aika kuluu kavereiden kanssa, videopelejä pelatessa sekä elokuvia ja sarjoja katsellessa. Pelejä pelatessa Aleksi ei ole turhan tarkka siitä, millä pelejä pelataan. Konsolipelit, lautapelit tai korttipelit, kaikki käyvät. Sarjoista Aleksilla kesken juuri nyt on Dexter, ja viimeisin elokuva, One Battle After Another, saa vahvan katselusuosituksen.

Vaikka Aleksi ei omien sanojensa mukaan keskity juuri nyt opiskeluihinsa ihan täysillä, on koulu silti sujunut neljännen vuoden lukiolaiselta tähän saakka hyvin. Tunneilla aiheeseen keskittyminen helpottaa kokeisiin pänttäämistä, eikä keskittyminen urheiluun ole aiheuttanut päänsärkyä koulumenestyksen suhteen. Jos tällä hetkellä kysyttäisiin, mitä Aleksi haluaisi opiskella, olisi vastaus yliopisto ja tietotekniikka. Varasuunnitelma on olemassa, jos ura urheilijana jostain syystä jäisi kesken. Vaikka kaikki panokset eivät koulunkäynnissä tällä hetkellä olekaan, tiedostaa Aleksi myös riskit siinä, kun töitä tehdään omalla kropalla. Aleksi tietää liiankin hyvin, kuinka pienestä kiinni urheilu-uran jatkuminen voi olla kiinni.

Muistan vielä tähän päivään asti kun lääkäri soitti ja kertoi että nilkka täytyy leikata. Se oli aivan hirveää. Olin silloin pukuhuoneessa, pelasin siis Loimussa siihen aikaan. Raatikaisen Kari oli silloin meidän valmentaja, hän oli siinä vieressä ja kyllä siinä itku tuli silmään. Loukkaantuminen ottaa niin ison palan pois kaudesta, joutuu olemaan kuukausia pelaamatta ja treenaamatta. Nuorena varsinkin, kun jokainen missattu päivä on pois kehityksestä. Jaksoin kuitenkin uskoa, että tästä tullaan vielä takaisin. Se usko oli myös yksi tärkeä syy, miksi palasin Ouluun.

Loukkaantumiset ovat urheilijan suurimpia huolenaiheita. Loukkaantumisia ei voi koko aikaa pelätä, mutta samalla täytyy totta kai myös jonkin verran osata olla varovainen. Varsinkin nuorelle on ihan normaalia miettiä, kuinka sellaisessa tilanteessa reagoisi, jos kausi katkeaisikin ennenaikaisesti, eikä pystyisi pitkiin aikoihin edes treenaamaan. Aleksille tuo ajatusmaailma ei ole hypoteettinen, vaan kaikkea mahdollista urheilu-uran päättymisestä alkaen on pyörinyt päässä kun leikkauksen jäljiltä ei ole pystynyt edes kävelemään. Varsinkin urheilijoilla se, että oma kroppa toimii kuten sen käskee toimivan, on usein itsestäänselvä asia, ja tulee tapetille vasta, kun jotain menee pieleen. Aleksi ainakin on oppinut loukkaantumisten jäljiltä arvostamaan omaa kroppaansa, terveyttä, toimintakykyä ja sitä, että pystyy urheilemaan ammatikseen. Myös fysiikkaharjoittelun tärkeyden oppii, kun vastaavat loukkaantumiset haluaa välttää jatkossa.

Kauden alussa Aleksi peräänkuuluttaa omalta joukkueeltaan oman pelityylin löytämistä. Kauteen valmistavissa harjoituspeleissä joukkue ei ole Aleksin mukaan ollut niin energinen kuin kuin harjoituksissa, joten energia olisi yksi asia jota kentälle tulisi saada lisää. Hyvä tapa saada lisäenergiaa on ammentaa sitä kotiyleisöstä. Kauden avauksessa paikalla oli yli tuhat katsojaa, ja peli vapautuu kuin itsestään kotiyleisön edessä. Aleksi ainakin tuntee, että uskaltaa enemmän yrittää uutta suuren yleisön edessä, ja yleisön aplodeista tulee vain lisää virtaa. Luovuttaminen ei kotiyleisön edessä kerrassaan tule kysymykseen.

Aleksin lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Lupaan että tällä kaudella tullaan näkemään mun osalta kovia viistopommeja. Ja lupaan että Ville Kuukasjärven torjuntaa vastaan lyön katolta.

AC Oulu Volleyn ennakkoon kovin hankinta, yleispelaaja Jan Helenius, on ottelumäärässä mitattuna debyyttikauttaan pelaavan oululaisjoukkueen kokenein pelaaja. Numerolla 7 pelaava Helenius on pelannut 270 Mestaruusliiga-ottelua, ja takonut niissä lähes 3200 pistettä. Liigaa vuodesta 2014 saakka pelannut Jan on myös oululaiselle yleisölle jo ennestään tuttu, kun ulkomaanvuosien välissä Jan pelasi Ettan paidassa vuosina 2019-2021. Viime kauden huikeasti pelanneelta ja SM-pronssiin huipentaneella Janskulta löytyy vyöltään myös 67 A-maaottelua Suomen paidassa. Mutta mistä se kaikki lähti, ja mitä on vielä tulossa? Kysyimme sitä jo tutusti mieheltä itseltään.

Jan on kotoisin Kotkasta, jossa hänen vanhempansa asuvat edelleen. Perheeseen kuuluu myös kaksi isosiskoa. Koko nuoruutensa intohimoisesti urheilua ja kaikkea liikuntaa harrastanut Jansku ei tahtonut saada urheilusta tarpeekseen. Vaikka lentopallo löytyi harrastukseksi jo nuorella iällä, kilpaili se pitkään ajasta Janskun kalenterissa jalkapallon ja salibandyn kanssa. Virallisten harrastusten lisäksi Jan muistelee kokeilleensa laajaa kirjoa eri lajeja ilman rajoitteita, ja nautti jo lapsena joka hetkestä urheilun parissa. Helenius kokee, että juurikin tuo lajien monipuolisuus, ja se, että lapsena oli vapaus kokeilla monia lajeja vapaasti, oli tärkeä sysäys hänen uralleen huippu-urheilijana. Monipuolinen lajitausta auttaa kehittymään monipuoliseksi urheilijaksi.

Lentopallotreeneihin taisin mennä ekan kerran, olikohan seitsemänvuotiaana. Muitakin lajeja tuli harrastettua, mutta lentopallo oli alusta asti luonteva ykkösvalinta. Olimme aika vahvasti lentopalloperhe, molemmat vanhemmat on pelanneet lentopalloa, ja myös isosisarukset pelasi siihen aikaan. Lentopallotreeneihin meno oli siinä vaiheessa aika luonnollinen valinta itselle. Alunperin ajatuksena ei ehkä ollut tulla lentopalloammattilaiseksi, nuorena tykkäsin kovasti vain itse siitä tekemisestä ja harjoittelusta. En osannut tuolloin edes ajatella että tästä voisi joskus tulla ammatti.

Helenius pelasi junnuvuosinaan kasvattajaseuransa Karhulan Veikkojen sekä LP Kangasalan joukkueissa, mutta menestyksekkäimmät ajat olivat vantaalaisessa Keimolan Kaikussa. Kolme SM-kultaa ja kaksi SM-hopeaa olivat ensimmäisiä merkkejä siitä, että lentopallossa voisi olla tulossa menestystä. Lukioikäisenä ajankohtaiseksi tuli muutto Kuortaneelle ja maajoukkueen valmennuskeskukseen, jossa Jan viihtyi kaksi vuotta. Ensimmäinen liigapaikkakunta oli Tampere ja joukkue Isku-Volley. Liigadebyyttinsä Jan tekikin Iskun paidassa syksyllä 2014, paria viikkoa ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä. Nuoresta iästä huolimatta Jan raivasi tiensä joukkueen aloittavaan seitsikkoon, ja keräsi roimasti itseluottamusta, varsinkin kun joukkue raivasi tiensä pudotuspeleihin kahtena vuonna peräkkäin.

Tie vei seuraavaksi kahdeksi kaudeksi lopulta lyhytikäiseksi jääneen Leka Volleyn riveihin, jossa joukkuekaverina toimi muiden muassa tämänkautisen joukkueen kapteeni Lasse Jäntti. Pelillisesti kaudet päättyivät samoin kuin Iskun riveissä, eli putoamiseen ensimmäisellä pudotuspelikierroksella. Kauden 2018-19 Jan ehti aloittaa Raision Loimun riveissä ja pelata siellä 14 ottelua, kunnes ulkomaanpykälä mahdollisti siirtymisen Bigbank Tarto -joukkueeseen silloiseen Viron liigaan. Liigan hopeamitalin jälkeen Jansku löysi ensimmäisen kerran tiensä Ouluun ja Lentopalloseura Ettan riveihin. Koronan runtelemien Oulun kausien jälkeen kutsu kävi vielä uudelleen ulkomaille, kun alankomaalainen Active Living Orion rekrysi Janskun riveihinsä.

Toista ulkomaan reissua varjosti kuitenkin loukkaantuminen, joka söi ison osan kaudesta. Tämä alkoi näkyä sekä fyysisesti että henkisesti, ja seuraavalla kaudella Jansku piti kokonaan välivuoden lentopallosta. Loukkaantuminen oli iso syy hengähdystauon pitämiselle, mutta Jan keräili itseään ja motivaatiotaan myös henkisesti välivuoden aikana. Lajin parissa jatkaminen oli välillä jopa kokonaan liipaisimella, mutta pitkän pohdinnan jälkeen Helenius päätyi tekemään seuraavaksi kaudeksi sopimuksen TuTo Volleyn kanssa. Päätöstä ei tarvinnut katua, vaan kadoksissa ollut peli-ilo löytyi. Kaksi kautta Turussa huipentuivatkin lähes sensaatiomaiseen SM-pronssiin Tiikereiden kaaduttua kultaisessa erässä Kupittaalla.

Ekan liigakauden jälkeen oli tosi iso yllätys, että olin silloin maajoukkueessa mukana. Muutaman kesän sain kerätä hienoja muistoja maajoukkueen mukana. Sekin oli asia, josta ei oikein osannut edes unelmoida ennen kuin se tapahtui. On hienoa että takana on sellaisiakin kokemuksia.

Ensimmäiset askeleensa maajoukkueen mukana Jansku otti jo juniori-ikäisenä, U19-ikäluokan EM-karsinnoissa Serbiassa vuonna 2013. Juniorimaajoukkueessa Jan pelasi myös samana vuonna itse EM-kisat, joista tuomisina oli neljäs sija. Ensimmäinen aikuisten maaottelu kirjattiin toukokuussa 2015 harjoitusottelussa Irania vastaan, muutamaa päivää ennen Maailmanliigan turnausta. Tuohon aikaan joukkue vilisi pelaajia, joita Jansku oli vain joitain vuosia aiemmin katsellut televisiosta, kuten Lelu Ojansivu, Antti Siltala ja Eemi Tervaportti. Maajoukkueuransa aikana Jansku kuului maajoukkueen kokoonpanoon Maailmanliigassa kolmena peräkkäisenä kesänä 2015-2017, EM-karsinnoissa ja EM-kisoissa 2017, sekä MM-karsinnoissa 2018.

Hyvin menestyvä urheilu-ura tietää usein haastatteluita, mediahuomiota ja monesti vieläpä itseään toistavia kysymyksiä. Esimerkiksi uran tavoitteet ovat varmasti yleisimpiä kysymyksiä, joihin urheilija joutuu vastaamaan. Janskun kohdalla kysymys on erityisen hankala, koska mies itse kokee, ettei hänellä ole koskaan ollut konkreettisia tavoitteita uransa suhteen. Urheileminen ja urheilu elämäntapana on aina ollut Janille itseisarvo, ja menestys on tullut ikään kuin sen seurauksena matkassa. Siinä missä monelle menestyvälle urheilijalle menestyksen tavoittelu tulee ensin ja esimerkiksi hyvä kunto tulee siinä sivussa, Heleniukselle yhtälö on toisin päin. Jan ensisijaisesti nauttii urheilemisesta ja hyvässä kunnossa olemisesta, ja kaikki mahdollinen menestys ja palkinnot ovat seurausta siitä.

Mutta on huippu-urheilussa myös niitä varjopuolia, joihin viimeisimmässä Palloa Lavaan -jaksossa pureuduttiin syvemmälle niin Janskun kuin Aleksi Hännisen kautta. Myös Jan on kokenut oman osansa loukkaantumisista, ja voisi jopa sanoa että vähän muidenkin osasta. Oulun kaudet Ettassa olivat murheellisia. Ensimmäisen kauden keväänä Jansku joutui olemaan kuukauden sivussa pyörähtäneen nilkan takia, ja toisen kauden jälkeen jo pitkään vihoitellut olkapää jouduttiin lopulta leikkaamaan. Edes leikkaus ei kokonaan vienyt kipuja pois, vaan vaikutukset tuntuivat aina välivuodelle asti. Vaikka edelleenkään ihan kivutonta ei urheilu ole, on se kuitenkin jo sen verran mielekästä, että treenaaminen ja pelaaminen maistuu edelleen.

Ouluun miehen toi, kukapas muukaan, kuin Sami Kurttila. Kun sopimusta alettiin sorvaamaan, ei AC Oulu Volleyn liigapaikka ollut vielä ollenkaan varma. Sopimuksesta päästiin sopuun, mutta se oli ehdollinen siihen asti, että liigapaikka varmistuu. Kun nousu Mestaruusliigaan sai sinettinsä, pääsi Jan paikkakuntana ykkösvaihtoehtonaan pitämään Ouluun vähintään seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Päätökseen vaikutti totta kai päällimmäisenä Oulussa sijaitseva oma koti ja siellä asuva vaimo, mutta vaakakupissa painoivat myös tuleva joukkue, osaava valmennus, ja huippuluokan treeniolosuhteet.

Valmentajista puhuttaessa koko valmennuskolmikko saa Heleniukselta laajat kehut. Vuoden liikunnanopettaja Kari Seppä hoitaa oman tehtävänsä ja jakelee neuvojaan aina, kun näkee niitä tarvittavan. Kari Raatikainen on meritoitunut valmentaja, jonka kokemus ja asiantuntijuus olisi lahja mille tahansa joukkueelle. Sami Kurttila on päävalmentajana vaativa, ja kertoo mielipiteensä suoraan. Kaikkinensa olosuhteet ovat olleet Oulussa tiptop niin laji- kuin voimaharjoittelun suhteen.

Joukkueesta puhuttaessa Jansku allekirjoittaa aiemmin haastatteltujen joukkuekavereidensa luonnehdinnat. Joukkue on nuori, lupaava ja motivoitunut, ja mukana on myös kokeneita pelaajia tasapainottamassa nuoruuden intoa. Laaja ja laadukas pelaajarinki on jo ennakoidusti osoittautunut joukkueen vahvuudeksi, kun pelaajia pystyy kierrättämään pelin aikana ilman, että pelin taso romahtaa. Tiivis pelitahti ja pitkä kausi aiheuttavat sen, että kuormitus yksittäisille pelaajille kasvaa, varsinkin jos kyseessä on Janskun kaltainen vahvistus. Laaja rosteri mahdollistaa myös pelaajien riittävän levon ja palautumisen pitkissä peliputkissa.

Meillä on tosi kiva yleispelaajanelikko kasassa. Pari nuorta miestä, Kaapo ja Aleksi, ovat todella fyysisiä kavereita, jotka lyövät lujaa ja korkealta. Jannen kanssa vanhuksina yritetään siinä pysyä perässä. Kaapo ei välttämättä puhu paljoa, kuten en minäkään, mutta antaa suoritusten puhua puolestaan. On mukava nuori kaveri. Janne on etenkin hyökkäyspuolella kova uhka. Viime kaudella Janne pelasikin täällä Oulussa hakkurina, oli muuten kovassa kunnossa ja hyvässä vireessä. Ei siinä, nyt kun tarkemmin ajattelee niin kyllä kaikki on kovia hyökkääjiä. Yksi meidän iso ase tulevalla kaudella on hyvin toimiva pipe-hyökkäys.

Hyvän lentopallojoukkueen tärkeitä asioita ovat syöttö- ja vastaanottopelaaminen. Noihin osa-alueisiin panostetaan AC Oulu Volleyn joukkueessa paljon. Jos vastaanotto pysyy kasassa, se helpottaa valtavasti hyökkäyspelaamista. Hyökkäyssuorituksilla lentopallossa saakin kaikista eniten onnistumisen kokemuksia ja vahvimpia tunteita. Lentopallo on kehittynyt jatkuvasti näyttävämpään suuntaan, ja kotoisessa Mestaruusliigassakin näkee silloin tällöin niin sanottua highlight-kamaa. Janskun oma henkilökohtainen suosikki on hänen oma ”viistorulla” -hyökkäyksensä, jossa voimasta hieman tinkien suunnataan pallo torjunnan ohi verkkoa pitkin jyrkässä kulmassa tyhjään paikkaan, johon puolustus ei yletä käytännössä mitenkään. Kuten mikä tahansa kikka, tätäkään ei loputtomiin voi viljellä ilman, että vastustaja pääsee siihen mukaan.

Vaikka Helenius täyttikin hiljattain vasta 29 vuotta, on hän jo iältään joukkueen vanhin pelaaja. Joukkueen ainoaa juuri ja juuri milleniaalin käsitteeseen mahtuvaa Janskua ei voi millään sanoa vielä vanhaksi, mutta kun joukkueen keski-ikä on 23 vuotta ja pelaajista kaksi vielä alle 18-vuotiaita, ei liene ihme että nuorimpien jutut menevät välillä hieman yli hilseen. Vaikka nuorimpien huumorista ei aina pysy kärryillä, kehuu Jan joukkueen rentoa tunnelmaa ja pirteitä joukkuekavereitaan.

Mulla on hyvä fiilis meidän tämän kauden joukkueesta. Uskon että me tullaan pärjäämään ja taistelemaan hyvin tässä sarjassa. Tulemme näyttämään että me kuulumme Mestaruusliigaan jo ekalla kaudella. Mitään sijoituksia on tosi vaikea heittää ennakkoon, enkä ole aikaisemmillakaan kausille halunnut lähteä etukäteen veikkaamaan. Tiedän että meillä on joukkue joka treenaa hyvin, olen nähnyt sen jo tässä vaiheessa. Siitä olen varma, että tulemme parantamaan peliä vielä kauden aikanakin.

Tietenkin joukkueesta puhuttaessa täytyy väistämättä puhua myös Heleniuksesta itsestään. Jan ei tykkää tehdä itsestään numeroa, ja on ihmisenä hyvin vaatimaton sekä loputtoman positiivinen. Omasta persoonasta ja pelityylistä löytyy kuitenkin lopulta myös kehuttavaa. Jan kokee että on osannut olla henkisesti vahva ja paineen alla rauhallinen pelaaja jo nuoresta asti. Helenius kokee myös olevansa hyvä joukkuepelaaja, joka jaksaa pysyä positiivisena ja kannustaa joukkuekavereitaan tiukoissakin tilanteissa. Tämä luonnehdinta saa varauksettoman kannatuksen sekä joukkuekavereilta että joukkueen taustoista. Totta kai pelistä löytyy aina myös kehityskohteita, ja omikseen Jansku luokittelee syöttö- ja torjuntapelin. Tästä syystä Heleniuksen näkeekin tuulettavan kaikista komeimmin hänen napatessaan vastustajasta torjuntapisteen.

Kuten aiemminkin, kyselimme myös Janskulta ajatuksia kauden muista joukkueista. Omaan huolettomaan tapaansa Jan ei ole vielä liiaksi tulevien vastustajien rostereita tuijotellut, mutta nimeää kuitenkin joukkuekavereidensa tapaan Akaa-Volleyn ja Hurrikaani-Loimaan sarjan kovimmiksi vastustajiksi. Haastattelun jälkeen joukkue onkin jo päässyt toteamaan omin silmin viime kauden finaalikaksikon kovuuden, ja tuolloin vierastuplan tuloksena oli yksi voitettu erä, kuusi hävittyä ja nolla sarjapistettä. Kausi on kuitenkin ollut tuosta lähtien nousujohteinen, kun edelliset kolme ottelua on päättynyt kolmen pisteen voittoihin.

Kun puhe kääntyy tulevaisuuteen, kuulee Heleniuksen puheesta sekä loukkaantumisten mukanaan tuoman varovaisuuden että peli-ilon uudelleen löytymisen tuoman optimismin. Odotukset ovat suht matalalla, mutta tulevaisuutta kohti tehdään innolla töitä. Nöyränä tavoitteena on nauttia pelaamisesta ja harjoittelusta, ja päästä parhaaseen mahdolliseen kuntoon. Vaikka urheilu sujuukin tällä hetkellä lievissä kivuissa, olisi toiveissa päästä vielä tilaan, jossa kipuja olisi vielä vähemmän tai jopa ei ollenkaan.

Ihmissuhteiden ja urheilun yhdistämisessä en koe olleen kovin suuria haasteita. Lähimmät ihmiset tietävät, että olen aika tarkka tietyistä asioista. Treenaamisen ja pelien takia on totta kai jotain joutunut jotain jättämään väliin, mutta se ei tunnu millään tavalla uhraukselta. Vaikka en pelaisi lentopalloa tai jotain muuta lajia kilpailullisesti, uskon, että eläisin hyvin samanlaista elämää kuin nytkin. Arki pyörisi todennäköisesti muutenkin urheilun ja kuntoilun ympärillä. Esimerkiksi välivuoden aikana treenasin muita juttuja ihan tosissaankin, ja niissä jutuissa oli myös omat valmentajat. Tykkään urheilla joka tapauksessa tosi paljon.

AC Oulun organisaatio on mahdollistanut myös Heleniukselle monia asioita. Lajien yli ulottuva yhteistyö tuo valmennukselle uusia näkökulmia ja asenteita valmennukseen, mutta urheilijoille itselleen asia ei välttämättä ole niin konkreettinen. Yhteiset puitteet, hallit, kuntosalit ja ruokapaikat niin koripallo- kuin jalkapallojoukkueiden kanssa saavat huomaamaan, kuinka erilaisia ihmisiä saman organisaation alle mahtuu. Vaikka lajit ovat erit ja tavat treenata saattavat poiketa toisistaan, kyseessä on kuitenkin urheilijat ja ihmiset. AC Oulu tuo yhteisönä myös urheilijoita lähemmäs toisiaan. Janskulle eritoten jalkapallo on ollut jo ennen nykyistä joukkuetta lähellä sydäntä, joten myös AC Oulun jalkapallojoukkueen edesottamukset ovat tulevina vuosina myös Janin seurannassa.

Jan kokee olevansa arkielämässä hyvin tavallinen, tai omien sanojensa mukaan jopa tylsä. Niin paljon kuin hän hallilla ja punttisalilla viihtyykin, viihtyy Jan jopa vielä paremmin kotonaan. Kavereiden luona vierailut kuuluvat olennaisesti arkeen, varsinkin koiranomistajien luona. Eläinrakkaalla pariskunnalla ei tällä hetkellä ole omaa koiraa, mutta aina tilaisuuden tullen Jan vaimoineen ilmoittautuu vapaaehtoisiksi koiravahdeiksi.

Janskun lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Tällä kaudella kentällä tullaan näkemään iloinen, sekä urheilusta ja lentopallosta nauttiva AC Oulu.

Hiljattain eläköitynyt, tätä nykyä vasta 62 vuotta nuori Kari Seppä on liikuntatieteiden maisteri, joka teki elämäntyönsä Oulunsalon Pitkäkankaan liikunnanopettajana. Pian eläkkeelle jäämisensä jälkeen viime keväänä Kari valittiin Vuoden liikunnanopettajaksi. Tittelin myönsi 37-vuotisen työuran huipennukseksi Liikunnan ja Terveystiedon Opettajat ry. Kiistellä voidaan varmasti siitä, onko edellämainittu titteli kovempi saavutus kuin Pitkäkankaan liikuntasalin nimeäminen Kari Seppä -saliksi, mutta ehkei paremmuutta tarvitsekaan miettiä, molemmat vain kertovat Sepän väsymättömästä työstä paikallisen liikunnan eteen. Vaikka Mestaruusliigan virallisissa toimihenkilölistauksissa Karin nimike on apuvalmentaja, on miehen titteli joukkueen keskuudessa, aina ja ikuisesti, yksinkertaisesti Guru.

Kari asuu rakkaan vaimonsa Kaisan kanssa Oulunsalon Santaniemessä samassa talossa, johon koko perhe muutti vuonna 2001. Perheeseen kuuluu lisäksi poika Oskari sekä tytär Alisa, jotka ovat muuttaneet omilleen jo aikapäiviä sitten. Kuuluisan sosiaalisen luonteen puolesta puhuu myös se, että lähipiiriin lasketaan myös sukulaiset ja ystävät ympäri Suomea. Lentopallo on aina ollut perhettä yhdistävä tekijä niin harrastuksena kuin fanituksen kohteena.

Oon kohtuu positiivinen, sosiaalinen ja liikunnasta innostunut kaveri. Innostus liikuntaan on lähtenyt lapsuudesta, vanhemmat olivat jo melko innokkaita liikkujia. Maalla kun eleli niin joka paikkaan täytyi hiihtää. Oon myös kasvanut kyläkoululla, jossa oli välineet käyttövalmiina jalkapalloista pesäpallomailoihin ja keihäistä korkeushyppypatjoihin, kun niitä vain halusi käyttää. Olen lapsesta asti tykännyt kaikenlaisesta liikunnasta. Matkan varrella oppi monenlaisia lajeja, vaikka mestareita ei ainakaan aloittaessa vielä ollut missään.

Lapsuudessa Kari asui kyläkoulussa, jossa liikuntamahdollisuuksia oli rajallisesti. Talvella hiihdettiin joka paikkaan, ja jos joen pinta sattui jäätymään sopivasti, pääsi nuori Kari myös luistelemaan kavereiden kanssa. Pienellä paikkakunnalla harrastuskavereita ei juuri ollut, joten kesäisin jalkapallot ynnä muut joukkuelajit osoittautuivat liian hankaliksi järjestää. Lasten leikkejä kaveriporukassa toki aina pystyttiin pelaamaan, ja osasihan Kari totta kai tehdä myös omat hupinsa heittelemällä palloa yksinään. Liikunnallisuudesta huolimatta myös lukeminen oli lähellä Karin sydäntä jo lapsena. Kyläkoulun yhteydessä oli myös kirjasto, jonka lastenkirjaosaston Kari tavasi läpikotaisin jo ennen koulun aloittamista.

Lentopallo tuli minun elämään kun isä oli innokas lentopallomies. Isä pelasi itse, oli ikänsä Lentopalloliiton hallituksessa ja toimi paljon tuomarina. Siinä sitten innokkaana lapsena isän kintereillä kuljin perässä, seurasin isän tekemistä ja aikuisten pelejä, ja pääsin pelien erätauoilla välillä pallottelemaan pelaajienkin kanssa. Isän peruja on paljolti meikäläisen ura lentopallon parissa.

Pieneltä Pyhäkosken kylältä Merijärveltä Karin perhe muutti Oulaisiin, kun Kari oli 14-vuotias. Hieman isompi paikkakunta mahdollisti urheilun jo vähän suuremmassa mittakaavassa, ja Oulaisten Huiman lentopallojoukkue valikoitui Karin ensimmäiseksi joukkueurheiluseuraksi. Lukion jälkeen selkeää tulevaisuudensuunnitelmaa ei heti ollut, mutta satunnainen tapaaminen kotikylällään vierailleen, Jyväskylässä opiskelevan, ystävän kanssa määritti Karin tulevaisuuden yllättävällä tavalla. Liikuntatieteellisessä opiskellut ystävä suostutteli opiskelemaan liikunta-alaa Jyväskylässä.

Hakuvaihe oli supliikkimiehelle luonnollisesti vain muodollisuus, ja vuonna 1982, suoraan lukiosta, Kari muutti Jyväskylään opiskelemaan liikunnanopettajaksi. Toisena opiskeluvuonna mieleen juolahti, että taitaapa kahden opettajavanhemman lapsesta sittenkin tulla opettaja, vaikka vakaa aikomus oli vielä lukiossa tasan päinvastainen. Tulevan ammatin lisäksi Jyväskylästä jäi mukaan elinikäisiä ystäviä, joiden kanssa Kari juttelee yhä säännöllisesti. Vuosikurssi oli täynnä yhtä kilpailuhenkisiä ikätovereita. Muita kursseja vastaan pelattiin kaikkia mahdollisia pelejä, ja jäipä mieleen muuan selätys vapaapainin silloisesta Suomen mestaristakin. Myös lentopalloa tuli Keski-Suomessa harrastettua, kun koko opiskeluajan Kari edusti ensin Jyväskylän Kiriä ja sittemmin Jyväskylän Veikkoja niin 1-sarjassa kuin silloisessa Mestaruussarjassakin.

Viiden vuoden opettajaopintojen jälkeen nuoren miehenalun seuraava etappi oli armeijan harmaat. Kesällä 1987 Ouluun muutto ja asepalvelus Pohjan Prikaatissa oli toinen iso askel kohti tulevaa elämäntyötä. Lukioaikaiset pelikaverit houkuttelivat lahjakkaan lentopalloilijan Oulunsalon Vasamaan pelaamaan 1-sarjaa. Parit karsinnat SM-sarjaan eivät tuottaneet tulosta, mutta vuonna 1990 perustettu Etta nousi käytännössä samalla porukalla heti ensiyrittämällä. Hissi vei takaisin 1-sarjaan heti seuraavana vuonna, jossa Kari myös hyppi viimeiset omat hyppynsä tavoitteellisessa lentopallosarjassa.

Nykyinen Pitkäkankaan koulu tunnettiin Karin armeija-aikoina Oulunsalon yläasteena ja lukiona, ja se toimi silloisen OsVa:n joukkueen kotisalina. Koulu oli perustettu muutamaa vuotta aiemmin, ja opettajakuntaan oli haussa historian ensimmäinen liikunnanopettaja. Vastavalmistunut Kari kävi luonnollisesti puhumassa itsensä pestiin, ja lopulta 37-vuotiseksi venähtänyt ura Pitkäkankaan koulun liikunnanopettajana sai alkunsa alkuvuodesta 1988. Koko työuransa lasten liikunnan parissa viettänyt Seppä tuli vuosien varrella tutuksi ahkerana urheilumiehenä ja ennen kaikkea lasten innostajana.

Lasten perusluonteessa en näe isoakaan muutosta verrattuna vaikkapa kymmenien vuosien takaiseen. Lapset ovat innokkaita ja positiivisia kuten aina, mutta enemmän eroja on tullut liikunnallisuuteen. Kaikki liikkuivat itsekseen enemmän erilaisten lajien ja leikkien parissa, kun nykyään lapset viettävät paljon enemmän aikaa puhelimilla ja pelikonsoleilla. Nykyään on paljon fiksuja lapsia, ja joissain suhteissa lapset ovat varmasti nykyään viisaampia kuin ennen.

Liikunnanopettajan työssä vaikeinta on juurikin lasten innostaminen. Karille toimiva ohjenuora on ollut jutteleminen ja tutustuminen oppilaiden kanssa syvällisemmin kuin vain liikuntatuntien ohessa. Positiivinen ote ja kannustaminen toimivat myös nuorten suostuttelussa. Karin vuosiin liikunnanopettajana mahtuu lukemattomia nuoria, joista osasta on kasvanut suurenkin yleisön tietoisuuteen tiensä raivanneita yksilöitä. Esimerkiksi Mikael Granlund on saanut jääkiekko-oppeja Pitkäkankaalla, samoin kuin oman lajinsa parissa nykyään Ranskan liigakenttiä valloittava Niko Suihkonen. Liikunnanopettajan vakanssin luonnollisena jatkumona Kari innostui myös valmentamaan. Luonnollisesti lentopallon parissa.

Ensikosketukset valmentajan vakanssiin tapahtuivat juuri ennen vuosituhannen vaihdetta, nimenomaan viimeisimmäksi oman aktiiviuran seuraksi jääneen Ettan peräsimessä. Ennen vuosituhannen vaihdetta 1-sarjaa, ja heti uuden milleniumin aluksi satunnaisia esiintymisiä myös liigatasolla. Noina kausina Kari tutustui myös erääseen nuoreen keskitorjujaan, josta myöhemmin tulisi niin ikään valmentaja. Tuo nuori ori oli nimeltään Sami Kurttila. Aikuisten ammattimaisen valmennuksen Kari jätti voidakseen keskittyä paremmin nuorten valmentamiseen, etunenässä omien lasten. Seppä ei ole koskaan ollut titteleiden tai tunnustusten perään, ja omien sanojensa mukaan nykyinen ”joo-joo-miehen” rooli liigajoukkueen valmennuksessa sopii hänelle tällä hetkellä hyvin.

Tuo rooli kasvoi hänelle ikään kuin luottamustehtäväksi. Poikansa Oskarin treeneissä silloisessa Kiskon joukkueessa oli pallonheittelijän mentävä aukko. Hyvin hoidettu pesti johti roolin kasvamiseen, eikä toimivaa sapluunaa ole sittemmin ollut tarpeen muuttaa, sarjatasojen muutoksista huolimatta. Sami Kurttila oli tuttu mies jo Ettan 1-sarjavuosilta, joten jatkumo oli luonnollinen molempiin suuntiin.

Tämän vuoden joukkue on tasapainoinen kokonaisuus. Oikeaa kilpailua on joka pelipaikalla. Harjoituksissa saadaan laadukkaat kuusikot molemmille puolille, neljä pätevää yleispelaajaa, monta keskitorjujaa, kaks hyvää passaria, hakkuria ja liberoa. Potentiaalinen ja hyvä joukkue, pelejä tulee paljon joten on tärkeää ettei olla yhden tai kahden pelaajan varassa, jos tulee loukkaantumisia ja sairastumisia. Kuormaa pystytään jakamaan, ja uskon että me tullaan pärjäämään sarjassa hyvin.

Puheen kääntyessä tulevan kauden joukkueeseen, Kari jatkaa sitä mitä on elämäntyönsä ajan tehnyt, eli kääntää katseensa tulevaisuuteen ja nuoriin. Eeli Kuukasjärvi ja Kaapo Vanhatupa saavat gurulta valtavia kehuja, ja haastattelun antamisen jälkeen duo on niitä myös mitä suurimmassa määrin lunastanut Mestaruusliigan alussa. Ulkomaanvahvistukset ovat tietenkin aina uusi mielenkiintoinen kortti, ja loputkin laadukkaasta yleispelaajanipusta saavat oman osansa ylistyksestä. Etenkin nuorille neuvoja jaettaessa Kari vannoo edelleen jokapäiväisen ja ahkeran työnteon nimeen, johon pojat satavarmasti ovat myös valmiita. Joukkueen kovimmaksi tuulettajaksi Kari nimeää Samuelin, ja julkisesti matalampaa profiilia pitävän joukkueen kapteeni Lasse Jäntin.

Joukkuetta ei tietenkään voi koota tyhjästä ilman haasteita. Pelitavan yhteenhitsautuminen on aina jännittävää aikaa joukkueen kokoamisessa, saati sitten kun kyseessä on täysin uusi joukkue. Joukkue tuppaa kuitenkin lähes aina olemaan valmentajansa näköinen, joten Kari on luottavainen siihen, että hyvälaatuinen harjoittelu osaavassa ohjauksessa vie joukkuetta eteenpäin niin yksikkönä kuin yksilöinä. Kari on ollut mukana toiminnassa kun se on ollut kaveriporukan puuhastelua, ja nyt mukana myös kun se on osa itseään isompaa ammattiurheiluseuraa. Muutoksen AC Oulun alle Kari näkee hyvänä asiana, koska se mahdollistaa ammattimaisemman harjoittelun paremmilla resursseilla. Kuitenkaan Kiskon aikaista sielua ei joukkue ole menettänyt mihinkään.

Sarjan muiden joukkueiden ja isoimpien haasteiden osalta Kari on aiempien haastateltujen kanssa pitkälti samoilla linjoilla, Hurrikaani ja Akaa ovat ehdottomasti vaikeimmat voittaa, ja heittää mukaan vielä sittemmin kauden pirteästi aloittaneen Kyyjärven. Seppä tuo mukaan vielä sen ulottuvuuden, että uutena tulokkaana ACO:lle kaikki vastustajat ovat kovia, eikä liigatulokkaalle ole helppoja pisteitä tiedossa mistään. Veli Marttilan asettama tavoite voittaa kauden jokainen peli kuulostaa Karinkin korvaan hyvältä tavoitteelta. Tavoitteena on myös yleisön viihdyttäminen nopeatempoisella lentopallo-otteluilla, jossa onnistumiset tullaan huomaamaan eikä epäonnistumisiin jäädä vellomaan.

Kari vannoo myös jo viime kausilta tutun ottelutapahtumashown nimeen. Sekä itse tapahtumat että niiden markkinointi saa kiitosta. Lentopallopiireissä vielä hieman tuntemattomampi somemaailma on ollut Kiskon ja sittemmin AC Oulu Volleyn arsenaalissa tärkeä ase muista erottumiseen. Parina vuonna peräkkäin Ouluhallin myyminen täyteen kevään ratkaisupeleissä ei tapahdu pelkällä otteluilmoituksella lehdessä, ja on ottelutapahtuma pystynyt tarjoamaan elämyksiä niin uusille kuin vanhoillekin katsojille. Jos ACO Marketing pyytää Karia esittämään Tiktok-tanssin yleisön saamiseksi halliin, aikoo Seppä sen intoa puhkuen meille esittää. AC Oulun yhteisö on Karin laajan kokemuksen perusteella ennenkuulumaton juttu, jossa on kolme eri lajia yhden seuran alla. Tietotaidon jakaminen eri lajien välillä ja muilta oppiminen, valmennuksen lainalaisuuksien yhtenäistäminen ja eri lajeista kiinnostuminen ovat vain osa ison monilajiorganisaation tuomista eduista.

Liikunnanopetus on mennyt minun kouluajoista hurjasti eteenpäin. Monet jotka moittii koululiikuntaa on varmasti käyneet omat koulunsa 60- ja 70-luvuilla, jolloin opetus oli täysin erilaista kuin nykyään. Nykyajan liikunnanopetus on monipuolista, haastavaa ja sitä järjestävät fiksut, yliopistokoulutetut ammattilaiset jotka osaavat käsitellä nuoria. Rehellisyys ja avoimmuus lapsia kohtaan, huumori ja väsymätön tsemppaaminen ovat hyviä ohjenuoria pitkälle uralle opettajana. Urheilijana taas avain monipuolinen harjoittelu. Totta kai esimerkiksi kehonhallinta on tärkeää joka lajissa, mutta monipuolisesti erilaisia harjoitteita tekemällä pääsee pitkälle. Pallopelit, uiminen, luistelu, laskettelu, ihan mikä vain mikä ei ole yksipuolisesti sitä sinun ominta juttua. Kaikille suosittelen useampaa lajia niin pitkään kuin vain pystyy. Ja useimmiten pystyy, se on vain järjestelykysymys. Varhaisen erikoistumisen lajeissa, kuten vaikka uinnissa tai telinevoimistelussa, on toki hankalampaa päästä huipulle ellei erikoisharjoittelua ole aloittanut jo nuorena. Pallopeleissä ja yleisurheilussa useamman lajin samanaikaisuus on sitten huomattavasti helpompaa, ja bonuksena monilajisuus ehkäisee nykyaikana valitettavan yleisiä rasitusvammoja.

Kysyimme Karilta myös yleisiä vinkkejä nuorten lasten liikunnallisuuden parantamiseen. Karin pitkän kokemuksen ja asiantuntijuuden tuoma mielipide on arkiliikunnan lisääminen. Matkat kouluun ja päiväkotiin kannattaa mahdollisuuksien mukaan pyöräillä, kun siihen vain löytyy aikaa. Mitä nuoremmista lapsista on kyse, sitä pienemmällä liikunnan määrällä tavoite täyttyy. Ihan vain ulos lähteminen ja vaikka metsässä kävely, on pienille lapsille oikein riittävä määrä hyötyliikuntaa. Metsästä löytyy myös käpyjä, keppejä ja muuta kivaa heiteltävää. Monipuolinen ulkoilu, pyöräily, hiihtäminen, luistelu, pallon potkiminen, pulkkamäki, kaikki nämä ovat loistavia keinoja tuoda liikuntaa leikin keinoin osaksi lasten elämää. Vaikka lapsiperheen päivät ovat pitkiä ja vaativia, eikä aina tahdo vanhemmatkaan jaksaa, poikii nuorena opeteltu liikunnallinen elämäntapa myöhemmällä iässä varmasti. Kari myös käyttää itseään havaintotyökaluna, kun muistelee leveä hymy kasvoillaan lasten kanssa ulkona liikunnan ja harrastusten parissa vietettyjä rakkaita hetkiä, joita voi sitten vaikkapa vanhana kiikkustuolissa muistella. Tässä tapauksessa jopa kirjaimellisesti.

Liikuntaharrastuksen aloittamisen vaikeutta suurempana ongelmana Kari pitää liikuntaharrastuksen lopettamista. Osassa lajeista kilpailu on niin kovaa, että lähimpiin joukkueisiin ei vain yksinkertaisesti mahdu kaikki halukkaat. Pidempien harrastusmatkojen takia moni harrastus lopahtaa vaikka intoa muuten löytyisi. Matalamman kynnyksen harrastelijajoukkueet olisivat tärkeitä liikunnan ylläpitäjiä myös niille, joille vakava kilpaurheilu ei ole se ensimmäinen vaihtoehto. Myöskään lajin harrastamisen lopettamisen ei tarvitse tarkoittaa koko lajin jättämistä, vaan seuratoiminnassa voi olla mukana myös vaikkapa valmentajana tai tuomarina. Suurin osa lajeista Suomessa pyörii vanhempien tuen ja panoksen voimalla, joten yhtälö on vaikea.

Miksi uuden katsojan sitten kannattaisi suunnata lentopallokatsomoon? Me joukkueen takana olemme jäävejä asiaa kommentoimaan, joten kysyimme sekä alan että lajin pitkäaikaiselta asiantuntijalta. Kari luonnehtii lentopalloa tapahtumarikkaaksi ja nopeatempoiseksi lajiksi, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan. Joka pallosta joku saa pisteen, pallorallit ovat pitkiä ja suoritukset näyttäviä. Laji on myös äärimmäisen taktinen, ja varsinkin jos joukkueet ovat tasaväkisiä, nousee taktiikka ihan uuteen arvoon. Taktiikka myös elää koko ajan, ja yhdellä aikalisällä voi muuttaa pelin suunnan täysin. Ennakkovalmistautuminen on hyvin tärkeää, ja kuhunkin peliin lähdettäessä takana on lukemattomia videotunteja, joissa revitään vastustajan pelitapa auki, ja muodostetaan sen pohjalta oma taktiikka, jolla vastustajan vahvuudet eliminoidaan. Tunnelma lentopallokatsomossa on käsinkosketeltava, eikä sitä voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ole ennen kokenut.

Kari Sepän lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

AC Oulun lentopallojoukkue ensi kaudella on periksiantamaton, taisteleva, ja taistelee hyvällä ilmeellä joka pelin voitosta. Tulkaa kattomaan pelejä, ja nähdään hallilla.

Matthew Boden Gentry on 24-vuotias keskitorjuja Yhdysvalloista. Hudsonin esikaupunkialueella USA:n Keskilännessä maaliskuussa 2001 syntynyt Matt elää Oulussa ensimmäistä kauttaan ammattiurheilijana. Vaikka muutto toiseen maahan oli uusi kokemus, joutui Matt muuttamaan jo Lincoln Memorial -yliopistoon Tenneseehen, lähes 800km päähän kotoaan. Kuudessa vuodessa yliopistosta mukaan tarttui ylempi korkeakoulututkinto liiketoiminnan hallinnon alalta, sekä neljä vuotta kokemusta yliopistourheilijana. Parhaat näyttönsä tähän asti beach volley -kentillä antanut Matt keskittyy nyt sataprosenttisesti lentopalloon, ja jälki on ollut Ouluhallilla hurjaa. Vilkaistaanpa hetki sosiaalisen amerikkalaisen mielenmaisemaan.

Kuvailisin itse itseäni välittäväksi persoonaksi. Minulle ihmissuhteet ovat todella tärkeitä. Olen hyvin sosiaalinen ja ekstrovertti persoona, ja viihdyn ihmisten keskellä. Olen intohimoinen ihminen, rakastan myös urheilua ja musiikkia. Vietin kuusi vuotta yliopistossa Tenneseessä ja tuloksena sain kaksi tutkintoa liiketoiminnasta, joten olen hyvin päättäväinen ja motivoitunut bisnesmaailmassa. Olen myös uskovainen mies, tulin uskoon viime vuonna ja tutkiskelen nykyään paljon, mitä on olla kristitty. Urheilu, musiikki, uskonto, ystävät ja perhe, siinäpä on meikä-Matt pähkinänkuoressa.

Matthew on kotoisin Ohion osavaltiosta, jossa vihreä luonto hallitsee maisemaa hyvin samaan tapaan kuin Suomessa. Keskilännessä myös kylmät talvet ovat tuttu juttu; lumisade ja -15 astetta eivät ole mitenkään erikoinen näky Ohiossa. Matt viihtyy yli kaiken luonnon parissa, oli kyse sitten metsässä patikoinnista tai joen suistossa kalastamisesta. Oulu on Hudsonin pojalle kuin toinen koti; kylmä, pimeä ja sateinen. Suomen syksy sateineen on enemmän Mattin mieleen kuin kesä Kaliforniassa, jossa sateesta ei koko kesänä ollut tietoakaan.

Mattin perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi isosisko ja pikkuveli, joiden lisäksi Matt lukee siskonsa miehen kuuluvan vielä tiukkaan ydinperheeseen. Perhe on läheinen, ja pysyy yhteyksissä niin paljon kuin vain mahdollista. Nuorempi veli asuu kolmen tunnin päässä perheen kotoa, ja siskon perhe asuu vain noin viidentoista minuutin ajomatkan päässä. Isä on tuore yrittäjä, ja äiti työskentelee lääkintälaitteita myyvässä yrityksessä. Perhe on aina ollut tärkeä tukipilari ammattilaisuraa rakentaessa, sekä lisäksi muutamat ystävät lukion ja yliopiston ajalta ovat säilyneet läheisinä. Ystävien ja perheen asuessa Amerikan mantereella, on aikaeroon ollut hieman totuttelemista.

Lapsuudessa Matt ja nuorempi veljensä olisivat, monien ikätoveriensa tapaan, halunneet pysytellä sisällä ja pelata pelikonsoleita. Vanhemmat kuitenkin patistivat lapset urheilemaan, kilpailemaan ja leikkimään ulkona. Aikuisempana Matt on oppinut arvostamaan vanhempiensa lähestymistapaa, ja on kiitollinen kuinka he tällä tavoin opettivat lapsiaan sietämään tylsyyttä ja tekemään oman hupinsa. Kilpailuvietti, urheilullisuus ja läheiset välit pikkuveljen kanssa ovat myös perua noilta ajoilta. Vaikka arkisin arvostettiin opiskelua ja pänttäämistä, viikonloput perheen mökillä kuluivat veljesten tehdessä kaikkea hullua mitä vain ulkona riehuen keksivät.

Mutta miten kaikista lapsuudessa kokeilluista urheilulajeista juuri lentopallo valikoitui omaksi lajiksi? Alun perin näin ei ollutkaan. Lapsena valinta on se toinen stereotyyppinen pitkien urheilijoiden laji eli koripallo. Peruskoulun ajan koripallo kulki mukana, kunnes lukiossa Matt ei tullut valituksi koulunssa koripallojoukkueeseen. Vielä samana päivänä naapurinpoika ehdotti vaihtoa lentopalloon. Matt ei ajatuksesta heti innostunut, mutta äiti käytännössä pakotti poikansa ainakin kokeilemaan lajia.

Lukioaikana Matt kokeili pari vuotta myös yleispelaajan paikkaa, mutta lopulliseksi pelipaikaksi vakioitui keskitorjuja viimeisen lukiovuoden aikana. Lukion jälkeen Matt toivoi saavansa paikan läheisestä Ohio State -yliopistosta, joka oli kaikkien paikallisten unelmakoulu. Tunne ei kuitenkaan ollut molemminpuoleinen, ja Matt ei tullut valituksi Ohio Stateen. Pian hän kuitenkin sai puhelun Tenneseestä, jossa häntä pyydettiin tulemaan tutustumaan Lincoln Memorial -yliopistoon, johon Matt myös rakastui ensivisiitillä. Vaikka koulu oli pienehkö eikä mitenkään tunnettu lentopallo-ohjelmastaan, oli siellä kuitenkin riittävät resurssit luoda itsestään tuleva lentopallotähti. Matthew onkin LMU -yliopiston historian ensimmäinen opiskelijaurheilija, joka lähtee koulusta maailmalle ammattiurheilijaksi.

Matkani lentopallon parissa on ollut uskomaton. Tuntuu kuin en edes itse hallitsisi sitä, ja menen vain minne Jumala minut ohjaa. Tämä laji on vienyt minua uskomattomiin paikkoihin. Tänä kesänä sain puhelun USA:n maajoukkueelta, ja sain kunnian viettää kesäni heidän kanssaan treenaten. Kokemus on sanoinkuvailematon, ja olen joka päivä kiitollinen että saan nauttia tästä matkasta. Minulle iso osa matkasta on ollut se, että ilmestyy aina paikalle ja antaa kaikkensa.

Kun Yhdysvaltojen yliopistomaailmassa ajatellaan lentopallokouluja, Keskilännen koulut eivät yleensä ole ensimmäisten mainittujen joukossa. Esimerkiksi Ohiossa lentopallo ei ole kovinkaan iso laji. Keskilännessä lentopallo miellettiin ainakin Mattin opiskeluiden aikaan enemmän naisten lajiksi, kun taas miesten valtalajeina tunnettiin koripallo ja amerikkalainen jalkapallo. Matt on kuitenkin aina halunnut olla tienraivaaja. Kun unelmapaikka Ohio Statessa meni sivu suun, oli se Mattille kova paikka. Myöhemmin nuorukainen on kuitenkin onnistunut löytämään hylkäyksestä myös hyviä puolia, kokemus opetti nöyryyttä ja pettymysten käsittelyä. Uusi ja entistä ehompi unelma sai uutta tuulta purjeisiin, kun Matt puolestaan haluttiin opiskelemaan Tenneseehen, lähes 10 tunnin matkan päähän.

Urheilun kannalta alku oli kuitenkin raju, kun heti ensimmäinen kausi katkesi koronan takia lyhyeen. Yhtään helpotusta ei tuonut toinenkaan opiskeluvuosi, kun murtunut selkä pilasi koko kauden. Yhdysvaltojen NCAA-yliopistosarjassa on kuitenkin olemassa käytäntö juuri tämän tapaisia tilanteita varten. ”Redshirting” on nimitys toimintatavalle, jossa opiskelija voi jättää pelaamatta kauden viralliset ottelut ja keskittyä joko opiskeluun, pelkkään harjoitteluun, tai kuten Mattin tapauksessa, itsensä kuntouttamiseen, ilman että menettää käytössään olevia edustusvuosia. Tämä kävi erityisen käteväksi, kun Matt päätti kandidaatin tutkinnon jälkeen opiskella vielä kaksi lisävuotta ja itsensä maisteriksi.

Siirtyminen Suomeen oli suurelta osin Mattin agentin ansiota. Agentti oli AC Oulu Volleyn päävalmentaja Sami Kurttilan vanha tuttu, ja järjesti osapuolten välille keskusteluyhteyden. Vaihtoehtona oli myös rahakas sopimus Espanjan liigaan. Joukkueen valmentajan kanssa keskustellessa yhteyttä häneen ja joukkueeseen ei ihan löytynyt, joten mahdollisuuden sai myös tuore liigajoukkue Suomesta. Hyvin äkkiä kävi selväksi, että sekä arvomaailmat että tavoitteet osuivat paremmin yksiin ACO:n päävalmentaja Kurttilan kanssa. Päätös oli loppujen lopuksi helppo, ja sopimukseen päästiin hyvin pian sen jälkeen.

Muuttoa Suomeen ja Mestaruusliigaan helpotti valtavasti se, että samasta maasta ja sarjasta on viime vuosina käynyt Suomessa paljon pelaajia. Esimerkiksi Camden Gianni ja Kaleb Jenness osasivat kertoa Mattille mitä odottaa uudelta maalta ja liigalta. Liiga ja sen korkea taso on kerännyt tutuilta kehuja, joten Matt on valmistautunut parhaansa mukaan koko kesän olemaan parhaassa mahdollisessa kunnossa. Suomalaisten yleinen kielitaito on amerikkalaisten erityisesti arvostama piirre, Amerikan mantereella kun ei juuri Suomen kielen kursseja järjestetä. Ihmisiä ylipäätään Matt ei tunnu saavan tarpeeksi kehuttua, samoin kuin Suomen upeaa luontoa.

Meillä on tälle kaudelle koossa erittäin kova joukkue. Laajuutta löytyy joka pelipaikalle, ja kaikki tulevat hyvin toimeen kaikkien kanssa. Isojen egojen kanssa ei ole ongelmia, kun kaikilla on sama ja selkeä yhteinen tavoite. Harjoitukset ovat intensiivisiä, ja valmentaja Sami uskaltaa sanoa, milloin ja mitä teet väärin ja kuinka se korjataan. Se on piirre jota valmentajassa arvostan. Uskon että juuri tuo piirre kehittää meitä kaikista eniten myös jatkossa.

Uusimpana pelaajana Matthew hakee vielä hieman paikkaansa joukkueen keskuudessa, mutta kaikki ovat olleet todella ystävällisiä ja vastaanottavaisia. Pelaajat ovat päässeet jo hieman tutustumaan toisiinsa niin kentällä kuin sen ulkopuolella, ja yhteen kasvamisen prosessi on jo hyvin käynnissä. Joukkueen roolit selkiytyvät ajan myötä, mutta Matt on valmis mihin tahansa rooliin joukkue häntä tarvitseekaan. Vaikka ikänsä puolesta Matt ei kuulu joukkueen nuorimpiin, ei hän myöskään halua nostaa itseään auktoriteettiasemaan. Joukkueessa on paljon häntä kokeneempia pelaajia, joiden asemaa ja kokemusta Matt haluaa kunnioittaa. Matt tunnistaa itsessään johtajapiirteitä, mutta ainakin uutena pelaajana haluaa mieluummin tarkkailla kuin olla ensimmäisenä jakamassa neuvoja. Koko joukkueen mantrana on harjoituskauden ajan ollut tehdä mitä tahansa auttaakseen joukkueen voittamaan, ja Matt allekirjoittaa tämän täysin.

Matt on sopeutunut hyvin paitsi joukkueeseen, myös täysin uuteen asuinpaikkaan. Heti lentokoneesta astuttaessa hänestä pidettiin hyvin huolta, ja lääkärintarkastuksilla sekä testeillä varmistettiin ettei ongelmia tule harjoitellessa Suomessa. Puitteet harjoittelussa eivät kalpene vertailussa Yhdysvaltojen yliopistoihin tai edes Anaheimin maajoukkueen valmennuskeskuksen vastaaviin. Täysin uusi asunto ja pyörä, jolla kulkea paikkoihin ja etsiä nähtävyyksiä, ovat myös helpottaneet vaeltajasieluisen amerikkalaisen uutta arkea huippu-urheilijana.

Kun nostetaan katsetta kohti tulevaa kautta, kilpailullinen Matthew toivoo joukkueen olevan liigan kärkisijoilla. Omien sanojensa mukaan Matt vihaa häviämistä enemmän kuin rakastaa voittamista, joten tavoitteena täytyy totta kai olla välttää häviämistä viimeiseen saakka. Vaikka Matt uskookin oman joukkueensa olevan todella kovatasoinen, jäävät tarkemmat analyysit siihen aikaan, kun hänellä on jotain vertailukohtaa. Tätä haastattelua tehtäessä Mattilla ei ollut vielä yhtään harjoitusottelua vyöllään, joten omaa joukkuetta on hankala verrata vastustajiin, joita ei ole edes nähnyt. ACO:n poikkeuksellisen leveän materiaalin ansiosta Matt on jo nyt varovaisen toiveikas tulevaa kautta kohtaan.

Omaa joukkuetta tarkemmin tarkastellessa Matt käskee kiinnittää tulevalla kaudella huomiota etenkin passarin paikalle. Lasse ja Eeli ovat molemmat huikeita passareita, jotka tuovat tulisieluisen kilpailuhenkensä jokaisiin treeneihin. Samoin tekee myös hakkuri Samuel Jackman. Vaikka Samuelin nuorempi virkaveli Veeti Parkkinen ei ihan yhtä energisesti esiinny, on hän todella kovalyöntinen kaveri. Nopea ja likainen hyökkäyspeli tuottaa varmsti kauden aikana vielä vaikeuksia monille joukkueille. Vaikka kiitosta sataa myös yksittäisille pelaajille, on Mattin mielestä koko joukkueen peli siinä formussa, että siitä tulee varmasti ilahduttavaa katseltavaa kun kausi alkaa.

Omaa kauttaan Matt odottaa niin ikään malttamattomana. Vaikka pelivuosia on takana jo paljon, on edessä nyt silti vasta ensimmäinen kausi täysipainoisena lentopalloammattilaisena. Matt toivoo löytävänsä AC Oulun paidasta oman peli-identiteettinsä. Harjoituksissa Matt on todella eläväinen, mutta kun pilliin vihelletään, miekkonen rauhoittuu ainakin omien puheidensa mukaan huomattavasti. Pelikavereiden kannustaminen ja arvostus ovat sellaisia asioita, joihin Matt haluaa kiinnittä erityisesti huomiota kun tosipelit alkavat. Liian jäpityksen ja totisuuden Matt toivoisi myös jäävän ovelle, ja hän haluaa nauttia rakastamastaan pelistä samalla tavoin kuin harjoituksissa.

Omaa tulevaisuuttaan silmälläpitäen Mattilla on paljon suunnitelmia. Matt on pelannut USA:n maajoukkueen paidassa beach volleyn puolella, mutta tänä kesänä yksi suuri unelma toteutui, kun hän sai pukea Yhdysvaltojen maajoukkueasun myös sisäkentällä. Koko kesän ajan treenaaminen maajoukkueen mukana oli jo yksi toteutunut unelma, mutta kesän päätteeksi kutsu Pan American -turnauksen joukkueeseen oli jo isompi asia kuin Matt osasi alkukesästä unelmoidakaan. Matt ajattelee, että hänen täytyy auttaa myös edellään olevia kavereita paremmiksi. On luonnollista työntää myös edellä olevia pelaajia kehittymään, jolloin he joko kehittyvät tai tekevät tilaa seuraavalle. Yhdysvaltojen maajoukkueeseen pääsy ja muiden auttaminen eteenpäin joukkueessa ovat Mattin tavoitteita tulevina vuosina. Pitkän tähtäimen haaveena voisi olla esimerkiksi edustaa USA:ta olympialaisissa joko 2028 tai 2032.

Mattin lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:

Ei tule olemaan hyvä päivä sille, joka sattuu minua vastaan verkolle. Sen voin luvata.

Loppuun vielä Mattin oma vitsi Yhdysvalloista:

Miksi kutsutaan koiraa jolla ei ole jalkoja?

– Ei ole mitään väliä miksi kutsut sitä, ei se sieltä ole tulossa.