Samuel Jackman syntyi jamaikalaisille vanhemmille Kanadan Manitobassa lokakuussa 2000. Numerolla 11 pelaava Samuel on urheillut monipuolisesti koko ikänsä, ja on jo kokenut maailmanmatkaaja 24 vuoden nuorella iällä. Yliopistonsa puoliksi Kanadassa ja USA:ssa käynyt Samuel on piipahtanut jo Lähi-Idässäkin, Libanonin liigassa. Eurooppa on mantereena jo tutumpi, kun kokemusta on Kreikan, Itävallan ja Ruotsin liigoista. Talvisen kotimaan lisäksi myös kausi länsinaapurin liigassa on valmistanut Samuelin Suomen kylmään talveen. Samuel on jo nyt tunnettu joukkueen keskuudessa siitä, että juttua riittää. Sukelletaanpa siis miehen mielenmaisemaan hänen itsensä kertomana.
Olen aika hauska tyyppi, ainakin omasta mielestäni. Minulla on aina hauskaa kentällä, ja näytän estoitta rakkauteni tätä lajia kohtaan. En oikeastaan edes välttämättä kutsuisi itseäni lentopalloilijaksi, olen ennemminkin kilpailuhenkinen urheilija. Rakastan pelaamista ja kilpailua. Ottaa miehestä mittaa, huudella verkon läpi, mitä vain mikä saa veren virtaamaan. Voisin lapioida kiviä elääkseni ja löytäisin siitä hauskuuden.
Samuel tulee läpikotaisin urheilullisesta perheestä. Äidin ja isän lisäksi perheeseen kuuluu seitsemän sisarusta, joista Samuel on toiseksi nuorin. Lähes kaikilla sisaruksilla on sama parin vuoden ikäero, joten koko lapsuuden ajan Samuelin ympärillä on ollut isompia, vahvempia ja fiksumpia perheenjäseniä. Tuosta ajasta Samuelin kilpailuhenkisyys on peräisin. Tunne, että on pienempi, nuorempi ja se, ettei ole yhtä akateemisesti menestynyt kuin muut sisarukset, sai nuoret, kehittyvät aivot tavoittelemaan sitä mitä muilla sisaruksilla oli. Se on melko tavallista suurempien perheiden lapsilla, ja suuressa perheessä kasvaminen näkyy edelleen Samuelin elämässä.
Äiti ja isä olivat pelanneet hieman lentopalloa, lähinnä harrastusmielessä eikä mitenkään ammattimaisesti. Samuel innostui lentopallon pariin verrattain myöhään, mutta lapsesta asti elämä täyttyi kaikenlaisista urheilulajeista. Iso osa lapsuudesta ja nuoruudesta kului koripallon parissa, mutta kokeiltua tuli niin sulkapalloa, baseballia, yleisurheilua kuin jalkapalloakin. Ja ihan sitä alkuperäistä eurooppalaista jalkapalloa, ei amerikkalaista versiota. Ensikosketus lentopalloon tuli yläasteiässä, kun isoveljen jalanjäljissä nuorukainen kokeili lajia koulun joukkueessa. Koulussa oli kaikki ikäluokat päiväkodista yläasteelle, ja kyseessä oli Samuelin omien sanojen mukaan ”pieni koulu, vain 300-400 oppilasta”. Koulun joukkueen taso ei päätä huimannut, ja nuori Samuel hylkäsikin lajin lyhyen kokeilun jälkeen liian helppona.
Lukioiässä muutama Samuelin kaveri pelasi lukion lentopallojoukkueessa, ja houkuttelivat myös ystävänsä mukaan. Samuelilla oli monipuolisesti kokemusta eri lajeista, joten pomppu oli kova, mutta tekniikassa toivomisen varaa. Aivan kuten nykyäänkin, miekkonen lisää nauraen. Koulun joukkueen rinnalle tuli myös juniorijoukkue, ja pian harrastus ylsi jo aluejoukkuetasolle. Lukiossa Samuel pääsi jo Yhdysvaltojen puolelle pelaamaan sikäläisiä huippulukioita vastaan, ja pian koittikin aika siirtyä yliopistomaailmaan.
Mitä enemmän näytät kykyjäsi, sitä parempaan akatemiaan pääset. Pelasin joukkueessa nimeltä Junior Pilots, jossa oli jo yliopistopelaajia, mutta mukana oli myös junioreita treenaamassa. Nuo juniorit saattoivat päästä opiskelemaan stipendillä tuohon yliopistoon. Isälläni oli tapana sanoa, että jos otat tämän lentopallohomman tosissaan, se voi poikia yliopistostipendejä, opiskelupaikkoja ja vaikka mitä. Mutta siihen täytyy panostaa. Jos jaksat panostaa, saat keskittyä lentopalloon. Sitten tuli se yksi turnaus ennen yliopistoa. Pelasin silloin vielä keskitorjujana. Siitä tuli yksi elämäni parhaista turnauksista. Silloin tajusin, että jos otan tämän nyt vakavasti, minusta voi tulla kuin yksi näistä yliopistotyypeistä. Ammattilaisuus tulee jos on tullakseen, mutta minun täytyisi katsoa, mihin tämä tie johtaisi.
Kanada on siitä samanlainen kuin Suomi mutta erilainen kuin moni muu Euroopan maa, että urheilu kehittyvimmässä iässä tapahtuu akatemioissa. Parempi menestys junioripeleissä houkuttelee hyvämaineisempia akatemioita. Akatemioita, jotka todella koulivat urheilijasta ammattilaisen. Samuelin tapauksessa tuo akatemia oli Brandonin yliopisto. Se sijaitsee sankarimme kotiprovinssissa Manitobassa, noin kolmen tunnin ajomatkan päässä kotoa. Koulun joukkue oli kovatasoinen, mukana oli sekä Kanadan että Australian maajoukkuepelaajia. Samuel oli 17-vuotias, laiha ja vähän heikohko nuori. Ensimmäisenä vuonna peliaikaa ei juuri herunut, mutta aika oli opettavaista ja Samuel teki parhaansa ja oppi todella paljon kokeneemmilta pelaajilta. Kolme tai neljä ensimmäisen kauden joukkuekaveria lähti koulusta suoraan ammattilaisiksi. Keskitorjuja ja yleispelaaja Saksaan, libero Itävaltaan ja neljäskin vielä Ruotsin liigaan. Nähdessään joukkuekavereidensa lähtevän ammattilaisurille, tajusi Samuel että halutessaan pelata Euroopassa, hänen täytyisi seurata näiden kavereiden jalanjäljissä. Ja sitte kävi niin kuin koko maailmalle kävi, ja korona iski.
Samuelille korona vaikutti eri tavalla kuin monelle muulle. Hänelle se tarkoitti muuttoa Yhdysvaltoihin, jossa hän pääsi Jamestownin yliopistoon. Jamestownin joukkueessa hänen valmentajansa oli vuoden 2008 olympiakultamitalisti Riley Salmon. Maajoukkuetason valmentaja opetti Samuelille ennen kaikkea henkistä kovuutta. Ei ole väliä kuinka korkealle hyppäät tai kovaa lyöt, sinun täytyy pystyä tarvittaessa myös hillitsemään itseäsi, käyttää järkeä ja harjoittaa virhekontrollia.
Euroopassa kaikki muuttui. Kaikkeen liittyi nyt odotuksia, minulle maksettiin tästä nyt. Valmistuttuani Ruotsi oli ensimmäinen maa, jossa pelasin ammattilaisena. Ruotsi olikin melkoinen kulttuurishokki. Minulle oltiin kerrottu, että sielä olisi valtavia urheiluhalleja täynnä tuhansia faneja. Mutta paikka jossa pelasin (Floby), oli todella pieni paikka. En oikein pitänyt siitä että kylä oli niin pieni, sopeutuminen oli hankalaa. Mutta pelasin siellä hyvin. Ja totuttelin lentopalloammattilaisuuteen ja Euroopassa asumiseen.
Ruotsista matka jatkui Itävaltaan. Siellä kokemusta tuli myös Challenge Cupista, jossa vastassa oli joukkueita Unkarista, Kroatiasta, Slovakiasta ja Sloveniasta. Kilpailullinen Samuel ei tyytynyt Itävaltaan, vaan siirtyi Kreikan A2-liigaan. Iraklis Thessaloniki on todella kovatasoinen joukkue, löytyyhän joukkueen alumneista esimerkiksi entisen valmentaja Salmonin joukkuekaverit olympiafinaalista 2008, Clayton Stanley ja Lloy Ball. Thessalonikin joukkueessa Samuelin ura alkoi omien sanojensa mukaan kukoistaa.
Minulla on aina ollut paljon energiaa kentällä. Kreikassa sain vielä isomman itseluottamusbuustin. Sellaisen, että esiintymistäni voisi joku kuvailla jopa ylimieliseksi. Mutta tulin siihen tulokseen, että jos saan siitä hypestä niin paljon voimaa, että se auttaa minua pelaamaan paremmin, miksi en tekisi niin? Ehkä se vie minut vielä pitkälle, kuka tietää.
Kreikassa Samuel tapasi ensimmäistä kertaa suomalaisen yleispelaaja Peetu Mäkisen. Kaksikko tuli hyvin toimeen, ja Peetu kertoi Samuelille hieman Suomen liigasta. Siitä ajatus jäi itämään Samuelin päähän. Pohjoismaista oli hyviä muistoja, ehkä joskus sinnekin voisi palata. Sitä ennen kuitenkin vähän lisää kokemusta lämmöstä. Ensin toiseksi kaudeksi Kreikkaan, jossa uuden seuran palkanmaksuongelmat johtivat toiseen muuttoon vielä joulutauolla. Tämän vuoden alusta alkanut puolikas kausi Libanonin liigan Baouchriehissä kesti noin puolitoista kuukautta. Huhut Lähi-Idän korkeista palkoista ja pelaajien kunnioituksesta olivat totta, mutta korkea oli myös vaatimustaso. Hauskaa oli, ja kokemus oli upea. Kauden päätteeksi Samuelin seuraavan kauden kohde oli jo tiedossa, joten kesällä kanadalainen sai keskittyä junioreiden valmennukseen Yhdysvalloissa, levätä ja valmistautua palaamaan Pohjoismaihin.
Ensimmäinen kosketus Suomeen? Tunsin pari pelaajaa Akaa-Volleyn viime kauden joukkueesta. He kertoivat minulle että Suomi olisi ehdottomasti kokeilemisen arvoinen paikka. Suomessa arvostetaan minunkaltaisiani pelaajia, ja jos pelaan hyvin siellä, se voi johtaa hienoihin mahdollisuuksiin vielä korkeammalla tasolla. Esitin toiveen managerilleni, joka lupasi palata asiaan. Pian tiesinkin odottaa Sami Kurttilan puhelua. Istuimme yksi iltapäivä vaimoni kanssa kotonamme, ja sitten Sami soittikin. Tiesin hänestä etukäteen vain mitä joukkuetta hän edustaa. Hän oli erittäin ystävällinen, ja sanoi katsoneensa videoitani. Keskustelimme paljon Suomesta ja kaikesta maahan ja liigaan liittyvästä, ihan kaikesta, varmasti melkein kaksi tuntia. Lopputuloksena hän sanoi, että hän pitää ajatusmaailmastani, ja se on joukkuepelissä tärkeää. Mitä sinä voit tehdä joukkueelle, sen sijaan että mitä joukkue voi tehdä sinulle. Olimme samalla sivulla siitä, kuinka joukkueen pitää toimia ja kannustaa toisiaan. Jotain minun täytyi sanoa oikein, koska puhelun lopuksi hän sanoi haluavansa minut joukkueeseensa.
Puhelun perusteella päätös oli helppo. Kuinka Samuel voisi jättää tulematta paikkaan, joka on valittu maailman onnellisimmaksi maaksi KAHDEKSAN kertaa peräjälkeen? Oulu kaupunkina ei ollut ennestään tuttu, mutta lyhyen asumisen perusteella kaupunki on vienyt Samuelin sydämen. Ei liian pieni eikä liian suuri kaupunki, vaan juuri sen kokoinen, että kaikki tarvittava löytyy. Ja välimatkat asuinpaikasta eivät nekään ole liian suuria. Samuel kyseli joukkueesta ja sen liiganoususta tutuilta pelaajilta ja managereilta. Hän sai kuulla joukkueen olevan tulossa vauhdilla liigaan. Mitä enemmän joukkueen ja seuran tavoitteista Samuel kuuli, sitä varmempi hän oli päätöksestään. Kaikki halusivat kehittyä, ja juuri sitä Samuel toivoi itselleenkin.
Itse joukkuetta Samuel kuvailee kivikovaksi tiimiksi, jossa on erittäin nuori runko. Samuel pitää pelkästään hyvänä asiana, että kokemusta on niin laajasti eri tasoilta ja eri joukkueista. Kokeneempia pelaajia totta kai tarvitaan tasapainon vuoksi, mutta nuorissa on tulevaisuus. Nuoret eivät ota peliä sillä tavalla liian vakavasti, että kun jokin menee pieleen, ensimmäinen ajatus ei ole ruoskia itseä tai joukkuekaveria, vaan he haluavat tehdä asiat uudestaan ja paremmin ja paremmin. Treeneissä on kannustava ilmapiiri, joka sallii kehittymisen. Valmentaja käyttää ääntä ja auktoriteettiä silloin, kun tilanne sitä vaatii, mutta muuten kaikki voivat harjoitella rauhassa. Kaikki puskevat toisiaan paremmiksi, se on selvää, mutta kukaan ei suutu, jos heti aluksi ei onnistu. Nuoren joukkueen vahvuus on energia, joka Samuelin kokemus mukaan ehtyy vanhetessa. Kun rutiini on treenata kaksi kertaa päivässä päivästä toiseen, on energia ja kilpailuhenkisyys voimaannuttavaa.
Suurin vahvuutemme on yhtenäisyys. Otetaan esimerkiksi vaikka paluu harjoituspelistä Kyyjärveltä. Voitimme heidät muutamaa päivää aiemmin ja sitten hävisimme heille vieraskentällä. Mitä yleensä tapahtuisi? Ainakin minun entisissä joukkueissani pelaajat ovat olleet omissa oloissaan ympäri bussia, ja valmentaja kihisee kiukusta. Ei tässä joukkueessa. Kaikki pelaavat tikkipokkaa yhden pöydän ääressä, naureskellen ja vitsaillen, koko kolmen tunnin kotimatkan ajan. Eikä kyse ole siitä ettemmekö välittäisi tappiosta. Vaan koska tiesimme, että tästä noustaan yhdessä. Palaamme salille seuraavana maanantaina, ja palaamme vahvempina.
Joukkueen nuoruus ei tietenkään ole pelkästään voimavara. Nuorella joukkueella on helposti vaarana kadottaa fokus siitä mitä ollaan tavoittelemassa. Jos keskittyminen hajaantuu, yritetään helposti tehdä liikaa. Hauskaa voi pitää samalla myös voittaen, mutta kumpikaan ei tapahdu pakottamalla. Paras tulos syntyy, kun kaikki nauttivat yhdessätekemisestä, ovat omia itsejään, pysyvät keskittyneinä ja tuovat oman energiansa sekä treeneihin että peleihin.
Omista ominaisuuksistaan pelaajana Samuel ei pohjoisamerikkalaiseen tapaan pelkää puhua. Jo tähän mennessä on treenikentällä käynyt selväksi, että Pohjois-Amerikasta Ouluun on saapunut todella fyysinen urheilija. Mutta mistä fysiikka on peräisin? Geeneistäkö? Samuel on ollut vahva jässikkä lapsuudesta saakka. Kavereilleen hän on leikillään sanonut, että fysiikka on tullut suvusta, eikä sen eteen ole tarvinnut tehdä töitä. Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Kova fyysinen kunto on peruja lapsuuden monipuolisesta urheilutaustasta, kuntosaliharjoittelusta ja väsymättömästä lajiharjoittelusta. Samuel näkee omina vahvuuksinaan hyppyvoiman, nopeat liikkeet ja oman kehonsa kontrollin. Joillekin pelaajille hyökkäyksen oikean liikeradan löytäminen voi olla haastavaa, mutta Samuelille se tapahtuu kuin luonnostaan. Myös heikkouksista Kanadan mies puhuu analyyttisesti. Fokuksen säilyttäminen, kokonaiskuvan menettäminen ja vääriin asioihin keskittyminen ovat asioita, joissa Sam näkee itsessään vielä työstämistä. Joskus hän myös velloo liikaa omissa epäonnistumisissaan, ja on itsensä ankarin kriitikko.
Olin ehkä 17-vuotias, kun pelasimme kansallista junioriturnausta. Olimme ennakkosuosikkeja, ja pelasimme välierissä viidettä erää. Tulimme takamatkalta tilanteeseen 14-13, ottelupallo oli vastustajalla. Menin syöttöruutuun, jossa oli aika vähän tilaa syöttää. Ajattelin vain, että nyt on tilaisuutesi näyttää, syötät tästä ässän, ja olet kaikkien sankari. Ja sitten syötin leijasyötön pitkäksi. Hävisimme pelin. Meillä oli vauhti päällä, kukaan ei tarvinnut ässää, olisimme kyllä hoitaneet pelin. Mutta minä tein virheen, ja peli päättyi siihen. Nuorempana ruoskin itseäni tuosta niin pitkään, ja ajattelin sitä usein vielä vuosia tapahtuneen jälkeen. Silloin otin epäonnistumiset paljon henkilökohtaisemmin, ja ajattelin sen olevan elämäni pahin päivä. Nykyään osaan jo olla hieman armollisempi itselleni.
Samuelin mukana Ouluun on muuttanut myös hänen vaimonsa Bailey. Suomi ei ole ensimmäinen maa johon pari muuttaa yhdessä, Bailey on kulkenut miehensä rinnalla koko ulkomaanuran ajan. Samuel elää omannäköistänsä elämää, niin kauan kun hänen vaimonsa kuuluu siihen. Lapsuuden urheilijaidoleilla oli aina vaimot mukanaan, ja myös Samuelin mielestä hänen urheilu-uransa on molempien kovan uurastuksen tulos. Jos Bailey ei olisi miehensä tukena, Samuelista tuntuisi kuin hän olisi otellut vain yksin ja itseään varten. Pariskunta on keräämässä myös yhteisiä muistoja. Perheenlisäys on jossain vaiheessa suunnitteilla, joten aktiiviaikoja on mukava muistella 20 vuoden päästä omille lapsille.
Samuel on myös kiitollinen valmentaja Kurttilalle, joka ymmärsi täysin halun muuttaa myös vaimo mukana Suomeen. Tämä ei Samuelin mukaan ole maailmalla mitenkään itsestäänselvä asia. Joillekin valmentajille keskittyminen on niin herkkä asia, että puoliso olisi vain häiriöksi. Samuelin korvaan tämä kuulostaa nurinkuriselta, koska nimenomaan vaimon poissaolo saisi hänen keskittymisensä harhailemaan. Hakkurismies myös kokee pääsevänsä parhaimpaansa vaimonsa kannustuksella. Niin mukavia kuin joukkuekaverit ovatkin, kaikilla on myös omat elämänsä, ehkä työnsä ja omat perheensä, joten eivät he voi koko päivää istuskella yksinäisen pelikaverinsa nurkissa. Siksi oma vaimo on parasta mahdollista seuraa.
Pelkkää ruusuilla tanssimista ei tietenkään ole myöskään jatkuva matkustelu. Vaikka matkailu avartaa ja kokemuksia kertyy, joutuu joistain asioista myös tinkimään. Samuel oli Pohjois-Amerikassa siskonsa kahden ensimmäisen lapsen syntymien aikoihin, ja pystyi matkustamaan nopeasti paikalle toivottamaan uudet tulijat tervetulleiksi maailmaan. Kaukaa Euroopasta matkustaminen on ollut hankalampaa, eikä setä ole päässyt paikalle tervehtimään kahta seuraavaa siskonsa lasta. Myös muutamat ystävien häät ovat jääneet välistä. Kyse ei ole niinkään siitä, etteivätkö valmentajat hyvästä syystä päästäisi lähtemään, mutta ammattiurheilijan elämä on raadollista. Matkustaminen varsinkin toiselle puolelle maapalloa veisi ainakin viikon lyhyttäkin visiittiä varten keskellä kiireistä otteluruuhkaa, puhumattakaan siitä, ettei ole mitään takeita, että pelipaikka odottaisi enää reissun jälkeen. Joukkue myös jatkaisi ilman hakkuriaan, ja paluu on vaikea kaikille. Ja toisaalta miksipä lähtisi mihinkään kesken kauden, kun asuinpaikkana on yksi maailman kauneimmista maista.
Vihreys on Suomen parasta antia. Myös Kanadassa on toki paljon puita, mutta meillä päin enimmäkseen peltoja. Toki Suomessakin on varmasti peltoja, mutta ne eivät dominoi maisemaa niinkuin Kanadassa. Suomi on täydellisen idyllinen paikka. Puita joka puolella. Oulu ei ole niin pieni ja ahtaaksi pakattu kuin monet suurkaupungit, vaan hieman väljempi ja laajempi. Pienet puistot keskellä kaupunkia tuovat tunteen kuin eläisin keskellä omaa pikku puutarhaani. Haluan ehdottomasti nähdä revontulia, poroja, Joulupukin pajakylän ja Lapin. Ei Suomikaan tietenkään ihan paratiisi ole, täällä on paljon enemmän sääntöjä kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Maahantulo esimerkiksi. Tai jos haluan käydä ostamassa pullon viiniä kaupasta. Tai se, että voin saada sakot, jos pyöräilen ilman kypärää. Tällaiset asiat ovat ehkä hieman yllättäneet.
Mutta jos katsetta suuntaa hieman eteenpäin, ja Samuelin tulevaisuudensuunnitelmiin, mitä siellä nähtäisiin? Konkreettisena tavoitteena Samuel haluaisi ainakin kerran pelata Mestareiden Liigassa. Kun kokemusta on jo Challenge Cupista, on vain luonnollista haluta enemmän. Samoin kuin ammattilaisuudessa. Samuel muistelee lukioaikoina katselleensa ammattilaisia ihaillen. Nyt kun hän on itsekin ammattilainen, on helpompaa laittaa nyt tavoitteina olevat asiat perspektiiviin. Joskus lentopalloammattilaisuus oli kaukainen unelma, samoin kuin nyt vaikkapa kausi Kanadan maajoukkueen mukana. Kokonainen kausi vaikkapa Mestareiden liigassa, maailman huippujoukkueiden seassa, antaisi mahdollisuuden verrata itseään lajin ehdottomiin huippuihin.
Samuelin lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:
Jokainen, joka minut tuntee ennalta, tietää, että annan aina kaikkeni, joka pelissä ja joka harjoituksessa. Paitani painaa kolme kiloa kaikesta siitä hiestä. En ole ikinä pelannut muuten kuin koko sydämestäni. Teen kaikkeni taatakseni meille paikan top-3:een, mikä ettei vaikkapa mestaruuteen. Minne vain menen, olen aina tyytyväinen vain mestaruuteen, joten lupaan sen myös teille. Me tulemme voittamaan mestaruuden. Annan kaikkeni sen eteen. Ihan kaiken.
