Tätä henkilökuvaa on vaikea kirjoittaa liikuttumatta, kun tietää lopun jo ennalta. Otso Hakalan marraskuussa 2020 alkanut matka Oulun Kiskon punaisissa ja sitä seuranneessa AC Oulun laivastonsinisissä tuli päätökseensä tammikuun neljäntenä päivänä, kun jouduimme kyynelsilmin julkaisemaan Otson päätöksen eläköityä pääsarjalentopallon parista. Neljään 1-sarjakauteen Kiskon paidassa sekä puolikkaaseen kauteen AC Oulussa mahtuu kuitenkin niin paljon hyvää, että voimme vielä hyvillä mielin muistella, niin Otson tähtihetkiä Oulussa, kuin väläyksistä uran alkuvaiheilta. Vaikka tie veikin Otson Helsinkiin, oululainen lentopalloyhteisö ei tulevaa lääkäriä hevillä unohda.
Olen tämmönen suhteellisen rauhallinen ja huumorintajuinen ukko. Joskus on joku sanonut etten puhu paljoa, mutta aina silloin kun puhun niin suusta tulee jotain todella typerää.
Rovaniemeläislähtöisen Otson lähipiiriin kuuluu haastattelun aikaan vielä tyttöystävä, nykyisin jo avopuoliso. Perheeseen kuuluu tietysti myös äiti, isä ja nuorempi veli, sekä peräti kolme koiraa. Ystävät, kaverit ja tuttavat ovat totta kai myös tärkeitä.
Tutun kaavan mukaisesti myös Otson lapsuuteen urheilu kuului ihan pienestä saakka. Jalkapallo, hiihto ja laskettelu kuuluivat lapsuuden lempiharrastuksiin, ja 6-vuotiaana mukaan tuli myös lentopallo. Urheilullisuus on osin perua vanhemmilta, etenkin isä oli tukena kaikessa liikunnassa. Oma palo urheiluun oli kuitenkin vahvana läsnä jo nuorena, ja ensirakkaus olikin jalkapallo. Power Cup Rovaniemellä vuonna 2004 määritti kuitenkin vahvasti seuraavien parinkymmenen vuoden suuntaa, kun pikkuserkkuja hiekkakentillä kannustamassa ollut Otso rakastui lajiin kertaheitolla. Pari viikkoa myöhemmin juuri seitsemän vuotta täyttänyt Otso olikin jo ensimmäisissä harjoituksissaan Napapiirin Pallokettujen junioreissa.
Jo nuorena Otsoa kiehtoi urheilussa erityisesti joukkuelajin aspekti. Sosiaalisen luonteen omaava Otso piti lentopallossa nimenomaan siitä, että joukkue oli täynnä hyviä tyyppejä, joiden kanssa juttu lensi huonompanakin päivänä. Napapiirin Palloketuissa myös valmennus oli jo junioreissa niin laadukasta, että Otso koki kehittyvänsä pelaajana joka treenissä. Onnistumisen kokemukset ruokkivat itseluottamusta, ja taidot karttuivat. Hyvä tekniikka ja pelinlukutaito valoivat uskoa siihen, että lentopalloa kannattaisi jatkaa. Joskus koeteltiin äidin hermoja, kun Otsoa ei meinannut kotonakaan saada irti lentopallosta.
E- ja D-junioreissa NaPa:n joukkue oli lajissa kansallista kärkeä, ja onnistuivatpa nuoret valloittamaan kerran jopa himoitun Power Cupin mestaruudenkin. C- ja B-poikiin siirryttäessä Otso huomasi, ettei pelkkä tekniikka enää riittänytkään, vaan mukaan tarvittiin myös ripaus fysiikkaa. Tämän siirtymän kanssa hieman kipuiltuaan Otso huomasi pallon lähtevän kädestä jälleen alaspäin. A-poikien taival huipentui kevään 2019 SM-finaaleihin, joissa NaPa sijoittui kivikovassa seurassa viidenneksi. Mestarijoukkue Sampon kokoonpanoon kuului muun muassa sellaisia nimiä kuin Fedor ja Ilja Ivanov, Severi Savonsalmi ja Mikko Räsänen.
Kaudella 2017-18 Otso pelasi jo miesten 2-sarjaa junioripelien ohella. Seuraavalla kaudella vaade vain kasvoi, kun NaPa nousi 1-sarjaan. Otso kuitenkin vastasi huutoon, ja oli kahtena kautena kolmesta joukkueensa ylivoimaisesti tehokkain pistemies. Farmisopimus Perungan Poikien kanssa mahdollisti myös ensimmäiset viralliset liigaottelut kaudella 2018-19, ensin syyskuussa kahdesti ilman peliaikaa, ja kolmannella kerralla, 7.2.2019, pelaten koko pelin liberona. Tuolloin Otso nosteli noin puolet vastapuolella pelanneen VaLePan syötöistä 50% tarkkuudella passarille, ja vaikka itse ottelusta 3-0 -tappio tulikin, valittiin Otso silti ottelun PROliberoksi.
Ensimmäisen liigapisteensä Otso pääsi tekemään heti seuraavalla kaudella kotiottelussa Hurrikaani-Loimaata vastaan, lyömällä pallon omien sanojensa mukaisesti vähintäänkin kyseenalaisesti torjunnan käsistä katsomoon. Kaudella 2021-22 Otso sai näytönpaikan kotiottelussa TUTO Volleyta vastaan, kun joukkuetta kohtasi vatsaflunssa-aalto. Otso vastasi jälleen huutoon teholukemin 14/+8, ja sekä vastaanotto että hyökkäys sujui 52%:n varmuudella.
Kaksi ensimmäistä kautta NaPan paidassa 1-sarjassa päättyivät runkosarjaan, mutta kolmannella yrityksellä sijoitus oli kahdeksas ja edessä ensimmäiset pudotuspelit. Siellä kyyti olikin sitten kylmää, kun lopulta aina liigaan asti noussut TUTO Volley pyyhälsi välieriin suoraan kolmella otteluvoitolla. Samalla kaudella tulikin sitten jo ensikosketus Oulun Kiskoon, kun tuolloin vielä alkutekijöissään Kisko JR -nimellä Oulun paikallissarjaa jyrännyt otti Otson try-outille kahteen peliin. Tekeminen vakuutti vanhat parrat sen verran perusteellisesti, että seuraavalla kaudella Hakalan poika edusti 1-sarjassa jo Oulun Kiskoa.
Ensimmäisellä kaudellaan punaisissa Otso jäi vain viiden pisteen päähän pistepörssin voitosta, ja pääsi ensimmäistä kertaa urallaan pelaamaan vierasottelun Rovaniemen Kauppiksella. Takoi tietenkin joukkueensa kovimman pistemäärän, vaikka takkiin itse ottelussa tulikin. Vastassa tuolloin oli paljon tulevien vuosien pelikavereita, kuten vaikkapa Aleksi Hänninen ja Veeti Parkkinen. Kiskossa Otso piti niin joukkueen työetiikasta ja motivaatiosta, kuin myös joukkueen ulkopuolisen organisaation kehittymisestä. Toimintaa vietiin jatkuvasti eteenpäin niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Ensimmäinen kausi oli, tuolloisen sloganin mukaisesti, puuhastelua, ja se sopi Otsolle hyvin. Olihan Otsolle edelleen tärkeää olla hyvien tyyppien ympäröimänä, vaikka lentopalloa suhteellisen tosissaan pelattiinkin. Ensimmäisellä kaudella runkosarjasijoitus oli kuudes, ja kausi päättyi puolivälieriin Kuortaneen Murikoita vastaan.
Toisella Kisko-kaudella toiminta alkoi muuttua ammattimaisemmaksi. Joukkue huomasi valmentajaksi saapuneen Sami-Pekka Laukkasen johdolla, että voittoja alkoi kertyä runkosarjassa jo ihan rutiininomaisesti. Tällä kertaa runkosarja päättyi mukavasti kolmannelle sijalle, ja puolivälierissä vastaan asettui Pälkäneen Luja-Lukko. Tuo sarja päättyi selkeästi Kiskon voittoon, ja ehkä kaikille pienoisena yllätyksenä, myös välierissä kaatui lopulta East Volley, ja Kisko huomasi olevansa jo 1-sarjan finaalissa. Ville Kaksosen kenttään painaman paterihyökkäyksen jälkeisen juhlatunnelman ja joukkueen alkuperäisjäsenten riemun Otso mainitsee yhdeksi oman uransa ehdottomista tähtihetkistä.
Kolmannella kaudella Kiskon paidassa joukkueeseen satsattiin vielä aiempaa enemmän. NaPan fuusioiduttua Woman Volleyn kanssa ja kadottua miesten 1-sarjasta joukkueesta vapautui paljon nuorta talenttia, ja lähin pelipaikka oli Oulussa. Näin joukkueeseen saatiin aiempaa enemmän muita vastuunkantajia, ja taakka Otson harteilla helpottui hieman. Jälleen vahvan runkosarjan päätteeksi Kisko löysi itsensä vielä edelliskauttakin paremmalta toiselta sijalta. Joukkuemäärän pudottua kahdeksaan, paikattiin kutistunutta pelimäärää ylemmällä ja alemmalla jatkosarjalla vielä ennen pudotuspelejä. Tuossa sarjassa Kisko ei ollut parhaimmillaan ja jäi kolmanneksi. Puolivälierissä vastaan asettui alemmasta jatkosarjasta Sampo, joka jäi auttamatta jalkoihin. Välierissä kohdattiin edellisenä keväänä finaalisarjan vienyt Lempo-Volley, joka tällä kertaa onnistui varastamaan vain yhden erän molemmissa otteluissa, ja Kisko oli taas 1-sarjan finaaleissa. Kuortaneen Murikoita vastaan sovittiin aikatauluhaasteista pelattavan yksi Superfinaali, joka ratkaisisi koko sarjan voittajan. Tapahtumasta tuli menestys 1404 katsojan edessä Ouluhallissa, mutta itse ottelusta aikamoinen pannukakku Murikoiden vieden mestaruuden vakuuttavasti 0-3.
Viime kauteen kun lähdettiin, meidän touhu oli jo siinä pisteessä että tavoitteena oli jo liiganousu. Siitä puhuttiin jo ihan ääneen, vaikka ei tiedetty yhtään olisiko se mitenkään mahdollista jos sarja ja karsinnat voitettais. Meillä oli kuitenkin selkeä tavoite voittaa sarja ja mennä liigakarsintoihin. Siinä vaiheessa oli jo melkoisia miljoonamiehiä hankittu joukkueeseen. Liigan puolelta tuli pari kaveria, Lasse ja Janne. Kurttilan Sami tuli mukaan valmennusjengiin. Meno meni ammattimaisemmaksi, treenattiin enemmän ja treeneissä vaadittiin enemmän. Puuhastelu oli jo kaukana, asioita tehtiin kunnolla ja alettiin suunnitella taktiikoita pelejä varten. Kausi olikin todella hyvä, kunnes se päättyi pettymykseen.
Otson ja Kiskon viimeiseen 1-sarjakauteen joukkue lähti jo ennakkosuosikin asemassa. Tavoitteena puhuttiin jo jopa liiganoususta, ja satsaukset olivat sen mukaiset. Liigatasolta Ouluun saapuivat paluumuuttaja Janne Marttila sekä tuore SM-hopeamitalisti Lasse Jäntti. Panostukset tuottivat tulosta, Kisko hävisi runkosarjassa vain kaksi ottelua, ja voitti runkosarjan vaivaisen pisteen erolla Murikoihin. Kiisto ja Outokummun Karpaasit olivat pelkkiä suupaloja matkalla kohti vääjäämätöntä tavoitetta ja 1-sarjan finaaleita, jotka pelattiin edelliskauden tavoin Kuortaneen Murikoita vastaan, tällä kertaa kuitenkin ottelusarjana. Verkon toisella puolella nähtiin kolme edelliskaudella Kiskoa edustanutta nuorta, kun Riku Kaaretkoski, Kaapo Vanhatupa ja Eeli Kuukasjärvi edustivat tällä kertaa hallitsevaa mestaria. Kaikki otteluista pelattiin Ouluhallilla, ja ensimmäisen finaalin Kisko hoitelikin puhtaasti 3-0 hieman yli 600 katsojan edessä. Seuraavassa pelissä katsojia olikin jo yli tuhat, ja junnumaajoukkue hallitsi paineet paremmin ja vei ratkaisun kolmanteen osaotteluun. Tuon ottelun ja eritoten sen jälkimainingit moni varmasti muistaakin, kun yksi lentopallokauden trillereistä päättyi viidennessä erässä lukemin 12-15, kun Eeli Kuukasjärvi donkkasi pallon toisesta kosketuksesta ratkaisevasti Kiskon kenttään. Tuon ottelun yleisömäärä, 1436, oli pitkään koko kotimaisen lentopallokauden suurin yleisömäärä, ja rikottiin vasta kahdessa viimeisessä Mestaruusliigan finaalissa Akaalla. Ouluhallin yleisöennätys se on edelleen (TOIM HUOM. Ei muuten ole enää aprillipäivän 2026 jälkeen.)
Monesti olen miettinyt sitä, että kun eka finaali hävittiin muutama vuosi sitten, silloin osasi vielä olla tyytyväinen hopeamitaliin. Hopea ei ollut häpeä, tehtiin hieno kausi ja hävittiin paremmalle joukkueelle. Toisen kerran kun hävittiin finaali niin v***tti, kun jo toista kertaa tuli finaalissa turpaan ja vielä nuorilta jannuilta. Se oltais voitu voittaa. Viimeistä finaalitappiota leimasi epäonnistumisen tunne ja tosi kova pettymys. Olin siinä vaiheessa aika kriittinen itsellenikin, tuntui etten finaalipeleissä päässyt parhaimpaani. Tutuilta tulikin armotonta kuittailua, että kyllä sitä runkosarjassa mätetään pisteitä mutta sitten kun aletaan ratkomaan niin ei enää saldo kasvakaan.
Kovin satsauksin kauteen lähteneelle joukkueelle hävitty finaali oli karsea pettymys. Finaalin ja sen voittamisen piti olla vain välietappi matkalla karsintoihin, jotka nekin oli suunnitelmissa voittaa. Ouluhallilla kaikki punaisiin sonnustautuneet olivat surun murtamia, eikä kukaan osannut vielä suunnitella tulevaa. Mutta Peto ja Teemu olivat jo suunnitelleet. Jo hyvissä ajoin ennen pudotuspelejä oli tiedossa, että taival Kiskona tulee päättymään, ja matka osana AC Oulua alkaa. Tie Mestaruusliigaan ei auennut perinteistä reittiä, mutta työ liigapaikan saavuttamiseksi kabinetin kautta oli vasta alussa. Tuosta synkästä huhtikuun alun illasta kului lähes puolitoista kuukautta, kunnes lopulta lauantaina 24.5.2025 AC Oulu Volleyn taustatiimi sai puhelun, jossa kerrottiin Mestaruusliiga-paikan hakemuksen olevan hyväksytty.
Loppu hyvin kaikki hyvin, oltiin kuitenkin joukkueena sen verran hyvää työtä tehty että päästiin AC Oulun organisaatioon mukaan. Se oli tarpeeksi Mestaruusliigalle, että saatiin kaikesta huolimatta aikaiseksi liiganousu. Henkilökohtaisesti jäi sellainen tunne, että nousu ei ollut millään tavalla minun ansiota. Minulle olisi kelvannut vain se, että voitetaan 1-sarja ja liigakarsinnat, ja noustaan sitä kautta pelaamalla liigaan. Olen ylpeä ja onnellinen joukkueen puolesta, mutta itsestä tuntuu että se ei ollut minun ansiota, kuten olisin itse halunnut.
Viime kauden kirvelevä finaalitappio oli Otson uran suurin pettymys. Heti pelin jälkeen päälle kävi tunne, että koko ura olisi sitä myöten taputeltu. Toistuvat finaalitappiot tekevät temppuja urheilijan psyykkeelle, ja on helppo jäädä jälkiviisauden kierteeseen. Otso kuvailee tunteneensa olonsa häviäjäksi, koska useista finaalipaikoista huolimatta kultaa ei palkintokaapista löydy.
Uransa päättäneen Otso Hakalan päällimmäinen tunne on kuitenkin kiitollisuus. Kun muistelee mistä koko homma lähti, ja niitä henkilöitä, jotka ottivat sydämenasiakseen viedä joukkuetta askel askeleelta eteenpäin, ei voi kuin olla kiitollinen. Osa on ollut mukana alussa, ja tehnyt aluksi sen isoimman työn, ja osa näkyy tapahtumissa edelleen. Samat henkilöt antoivat Otsolle myös mahdollisuuden jatkaa uraa lentopallon parissa, kun opiskelut toivat nuorukaisen Ouluun. Taaksepäin katseltuna ura, ja varsinkin 1-sarjataival, oli Otson elämässä mahtavaa aikaa, josta hän voi olla ylpeä.
Otson jäähyväislupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:
AC Oulu Volley ei tule olemaan mikään yhden tai kahden kauden ihme, vaan Oulussa saadaan ihan oikeasti nauttia hyvätasoisesta lentopallosta vielä useina tulevina vuosina, mahdollisesti vuosikymmeninä. Osasyy siihen on tämä lentopalloyleisö. Oulussa on tällä hetkellä niin kovia ja motivoituneita ukkoja lentopallon taustalla tekemässä työtä, ettei tarvitse pelätä että tämä täältä lähiaikoina olis pois lähdössä.
