Ouluun lentopallon perässä muuttanut AC Oulun varakapteeni Atte Rissanen on joukkueen kokeneimpia urheilijoita. Jan Heleniuksen ja Janne Marttilan jälkeen joukkueen kolmanneksi vanhin, AC Oulu Volleyn numero 6, esiintyi ensimmäisen kerran Mestaruusliigassa yhdeksän vuotta sitten. Debyytin jälkeen otteluita liigassa on kertynyt jo lähes 250 kappaletta, ja tuhannen tehdyn pisteen rajakin täyttyy toivottavasti vielä tämän kauden aikana. Viimeiset kuusi vuotta Liperi Volleyn kasvatti on viettänyt perheensä kanssa kotiseudullaan Joensuussa aina Karelian Hurmoksen toiminnan päättymiseen saakka. Seuraavaa askelta urallaan Atte saapui ottamaan Ouluun. Tutustutaanpa Pohjois-Karjalan karpaasiin vähän lähemmin.
Oon arjessa sellainen sosiaalinen kaveri, joka viihtyy kavereiden ja ihmisten kanssa. Treeneissä semmoinen työmyyrä, että koitan siellä antaa aina kaikkeni ja olla henkisesti läsnä harjoituksissa.
Aten mukana Ouluun muutti koko perhe. Siiheen kuuluu vaimo Nina ja huhtikuussa syntynyt poikavauva Elias. Lisäksi perheeseen kuuluvat äiti, isä, isosisko ja pikkuveli. Lentopallon ulkopuolella Aten ammatti on hieroja, ja hän toimiikin pelaamisen ohessa myös joukkueen hierojana. Kun lisäksi Atte hoitaa hierontoja myös yritystiloissa, ei perheenisälle vapaa-aikaa juuri jää. Päivän kohokohtia ovat kuitenkin pienen Elias-pojan kanssa yhteiset illan kylpyhetket, joista Atte ei tingi. Urheilu on myös lentopallon ulkopuolella lähellä sydäntä, ja intohimoinen penkkiurheilija seuraisi mielellään enemmänkin urheilua, jos tunnit vuorokaudessa vain riittäisivät.
Urheilu on kulkenut Aten mukana pienestä asti. Lapsena kokeiltua tuli laajalla kirjolla, mutta jalkapallo ja lentopallo olivat lähellä sydäntä alusta lähtien. Aten kotikunta Liperi on pienehkö kunta Pohjois-Karjalassa. Hänen omien sanojensa mukaan liikunta oli hyvä keino pitämään nuoret pojat poissa pahanteosta. Noin kymmenen samanikäisen kaveruksen porukka urheili monipuolisesti, ja iso osa kaveriporukasta urheilee vielä tänä päivänäkin jollain tasolla. Kuten koko maassa, myös Pohjois-Karjalassa jääkiekko oli monen pojan ykkösvalinta. Mitään kiilaa kenenkään lajivalinta ei kuitenkaan kaverusten väliin lyönyt, vaan kaikki pelasivat sulassa sovussa esimerkiksi jalkapalloa huvikseen vielä vakavampien treenien jälkeenkin.
Tie lentopallon pariin oli se vanha tuttu, eli esimerkki. Isän jalanjäljissä lentopallon jo hieman aiemmin löytänyt isosisko suostutteli yhdessä isän kanssa myös Aten lajin pariin. Laji vei sitten mukanaan, vaikka varsinaiseksi harrastukseksi se eteni vasta Aten liityttyä Liperi Volleyn D-junioreihin. Pari vuotta lentopallo kilpaili vielä jalkapallon kanssa tulevan keskitorjujan huomiosta, mutta C-ikäisiin siirryttäessä treenejä alkoi olla sen verran paljon, että valinta lajien välillä täytyi tehdä. Lentopallo valikoitui omaksi lajiksi, kun siinä saavutettiin enemmän onnistumisen kokemuksia, ja oma lahjakkuus tuntui soveltuvan paremmin lentopalloon. Tietenkään myös ikätovereita isompi pituus ei haitannut.
Pituus sekä muut fyysiset ominaisuudet olivat Aten vahvuuksia jo nuoresta lähtien. Iso ja voimakas kroppa erottuivat nuorena lentopalloilijan alkuna edukseen, mutta murrosiässä erot alkoivat tasoittua ja muut saada Attea kehityksessä kiinni. Edelleen ahkera harjoittelija jatkoi kuitenkin valitsemallaan tiellä, ja se palkittiinkin teini-iässä paikalla Kuortaneen Urheilulukiossa ja nuorten maajoukkueringissä. Tässä vaiheessa mielessä alkoi jo siintää ajatus, että lentopalloa voisi joskus päästä pelaamaan ammattimaisesti. Vaikka Atte ei koekaan olleensa aina pallon kanssa luontaisesti taitava, on hän päässyt nykyiseen asemaansa kovalla työnteolla ja periksiantamattomuudella.
Urheilulukiossa muiden samanhenkisten kanssa täytyi totta kai hoitaa myös koulutus, mutta kaikki muu aika sai rauhassa täyttyä lentopallosta. Kuortaneen Valmennuskeskuksen joukkue pelasi tuolloin 2-sarjaa, mutta kaksi Aten viimeistä opiskeluvuotta vaatimustaso kasvoi, kun joukkue siirtyi sarjaporrasta ylemmäs 1-sarjaan. Kuten Kuortaneen joukkueilla on tapana, kun pelaajat kasvavat ulos lukioiästä, leviävät he kuka mihinkin liigajoukkueeseen. Aten osoitteeksi yhden kauden ajaksi tuli kotiseutu ja silloinen Joensuun Liiga-Riento. Myös armeijan Atte onnistui toteuttamaan lentopallon ehdoilla, kun tuli valituksi Urheilujoukkoihin Santahaminaan. Luontainen paikka jatkaa liigauraa oli sitä kautta Vantaa Ducks, josta tulikin miekkosen uusi koti seuraavaksi kahdeksi kaudeksi. Tällä välin Joensuuhun oli pystytetty uusi liigaseura Karelian Hurmos, johon Atte liittyi mieluusti. Vaikka ensimmäinen kausi jäikin pelien puolesta väliin polvivammasta kuntoutumisen takia, ehti Atte olla osa Hurmoksen tarinaa koko sen kuusivuotisen liigataipaleen ajan ennen siirtymistään Ouluun.
Mikään inspiroiva tarina ei tietenkään ole valmis ilman vastoinkäymisiä. Atelle kaikista vaikeimmat ajat sattuivat armeija-aikaan ja Ducksiin. Syntynyt polvivamma vaati leikkaushoitoa, eikä pelkästään kerran vaan vieläpä kaksi kertaa. Tuosta alkoivat vaikeudet polven kanssa, jotka jatkuvat jollain tapaa näihin päiviin asti. Pelaamista ongelmat eivät estä, mutta muistuttavat olemassaolostaan silloin tällöin. Atte on onnistunut kuitenkin kääntämään leikkaukset ja niistä toipumisen voimavaraksi. Leikkauksista kuntoutumisen jälkeen Atte on osannut katsoa asioita niin, kuinka etuoikeutettu hän onkaan päästessään liikkumaan terveenä. Urheilijan keho on hänen työvälineensä, joten sitä ja sen toimintaa täytyy osata arvostaa.
Vaikka urheilijoiden fyysisistä vammoista puhutaan paljon, mahtuu urheilijan arkeen paljon myös henkistä kuormitusta. Jatkuvan epävarmuuden kanssa eläminen on kuormittavaa, ja Attekin sai tästä viime keväänä maistiaisen, kun Karelian Hurmoksen liigataival päättyi. Halu tuoda menestystä kotiseudulle alueella suositun lentopallon parissa oli Aten pitkäaikainen haave, josta hän joutui luopumaan, kun Hurmos lopetti toimintansa. Oman uran päättämistäkin Atte ehti jo pohtia, mutta sekä omaksi että oululaisfanien iloksi, ura jatkuu vielä toistaiseksi laivastonsinisissä.
Viime keväänä kauden jälkeen sain kuulla, että Hurmoksessa ei välttämättä jatku liigahommat. Myös omalla kohdalla oli tulossa aika isoja muutoksia, kun poika syntyi. Mietin ihan vakavasti oliko järkevää jatkaa pelaamista enää ollenkaan, mutta onneksi juteltiin hyvä ystäväni Janne Marttilan kanssa. Hän kertoi että Ouluun voisi olla tulossa liigajoukkue, jossa saattaisi olla tilaa yhdelle keskitorjujalle. Sen jälkeen juttelin ensin Sami Kurttilan ja sitten Pedon kanssa puhelimessa, ja kaikki kuulosti täällä tosi hyvältä. Olin kuullut muutenkin paljon hyvää tästä Oulun meiningistä, joten totta kai halusin alusta asti kovasti tänne tulla. Saatiin sovittua asiat helposti, joten lopulta päätös oli helppo. Halusin jatkaa pelaamista, ja täällä se oli mahdollista.
Vaikka Oulu ei paikkana kovinkaan tuttu ennen muuttoa ollut, oli tulevan seuran toiminta tuttua jo eritoten somen välityksellä. Atte näki seurassa ja sen edeltäjä Kiskossa paljon hyviä asioita ja potentiaalia. Oulussa asuvat ystävät suostuttelivat lisää, joten lopulta muutto Ouluun tuntui luonnolliselta jatkumolta uralla. Tunnetut ja arvostetut valmentajat olivat tietenkin vielä kirsikka kakun päälle. Kurttilan menestysvuosia Atte sai ihastella kentältä mutta aina verkon toiselta puolelta. Myös Kari Raatikainen on äärimmäisen tunnettu ja arvostettu nimi liigaympyröissä, ja toi entisestään lisää uskottavuutta Oulun liigaprojektille.
Kuitenkin tutuin valmennuskolmikosta oli kukapas muu kuin meidän ikioma Kari Seppä. Atte pelasi nimittäin junnuvuosina useamman kauden Oulunsalon Vasaman paidassa, jossa Guru toimi totta kai valmentajana. Sepästä muodostui Oulun vuosien aikana Atelle läheinen, ja auttoi muodostamaan positiivista mielikuvaa koko Oulusta. Atte edusti OsVaa B-juniori-ikäisenä, joukkuekavereinaan esimerkiksi muuan Janne Marttila sekä Oskari Seppä. SM-lopputurnauksesta kotiintuomisiksi jäi SM-pronssi.
Jos katsetta käännetään menneisyydestä nykyisyyteen, niin kuinka Atte luonnehtisi nykyistä joukkuettaan?
Meillä on tosi nälkäinen ja nuori joukkue. On ollut positiivinen yllätys, että meidän nuoret on ollut noin valmiita ja kypsiä pelaajia. Omat ikätoverit Janne ja Jansku kun on olleet sivussa, niin nuo nuoremmat kaverit Kaapo ja Aleksi muun muassa ovat ottaneet sen oman paikkansa tosi kypsästi vastaan.
Kokeneempana pelaajana Atte ei enää niin paljoa jännitä kauden alkua kuin ehkä nuorempana. Tämän kauden ensimmäiseen otteluun pakkautui kuitenkin lähes 1100 katsojaa, joten hieman perhosia tuntui kuitenkin vatsassa. Luottamus kuitenkin omaan joukkueeseen ja hyvin sujuneeseen treenikauteen loi uskoa ennen ensimmäisiä otteluita. Atte tiedostaa haasteet omassa pelaamisessaan, jotka tulevat lähinnä ulkoisten tekijöiden takia. Uusi kaupunki, uudet pelikaverit ja uusi arki perheenisänä tuovat omat lisämausteensa urheiluun. Edistystä kuitenkin tapahtuu vähitellen, ja Atte kokeekin olevansa omalla kokemuksellaan ja rauhallisuudellaan avuksi myös muille.
Virkavelijstään keskikaistalla Atte puhuu kannustavaan sävyyn. Jokaisella keskipelaajalla on omat vahvuutensa. Amerikan Matti eli Matthew Gentry on agressiivinen hyökkäyspelaaja, joka on myös vahva syöttäjä. Miikku Makkonen on potentiaalinen tulevaisuuden huippupelaaja, jonka vahvuudet ovat erityisesti torjuntapelissä. Otto Parkkinen on nuori ja innokas pelaaja, jonka huippuajat ovat vielä tulossa. Ja Atte itse on kokenut kehäkettu, jonka vahvuudet ovat rauhallisuus, pelisilmä ja tasaisuus. Yhteispeli passareiden kanssa kehittyy jatkuvasti, ja AC Oululla on heittää kentälle kaksi kovasti erilaista passaria. Omaksi heikkoudekseen Atte laskee syöttöpelaamisen, joka varmuudesta huolimatta on hieman pehmeää.
Kuten kaikki muutkin haastatteluissa jo käyneet, myös Atte kehuu joukkueen sisäistä ilmapiiriä. Vaikka käytännössä joka pelipaikalla on aito kilpailu peliajasta, on jokainen joukkueen jäsen sitoutunut yhteiseen päämäärään, ja kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Atte näkee asian niin, että vaikka kaikkien halu pelata onkin kova, jokainen silti ymmärtää myös joukkueen parhaan. Jos joku syrjäyttää toisen pelaajan ja valtaa pelipaikan, silloin tämä motivoi toista pelaajaa ansaitsemaan paikkansa kentällä, ja näin joukkue menee kokonaisuutena eteenpäin. Joukkueen yhteispeli näkyy myös kentällä, jossa menestytään nimenomaan yksikkönä eikä niinkään yksilöinä. Vaikka joka pelissä aina joku varastaa mediassa valokeilan, on yksilöidenkin menestys aina koko joukkueen työn tulos.
Uralla on monia hyviä yksittäisiä voittoja, jotka ovat jääneet mieleen. Ehkä sellainen isompi saavutus on vielä tulossa, mutta tästä Oulun kaudesta mulla on hyvä tunne.
Muista joukkueista Aten mielestä mielenkiintoisin nippu on kasassa Kyyjärvellä. Tuttuja kasvoja Hurmoksen ajoilta päätyi paljon Kyyjärvelle, joten noihin otteluihin kertyy varmasti ekstralatausta. Mielenkiintoisista pelaajista Atte mainitsee Petteri Härkösen ja Nuutti Niinivaaran, vanhat joukkuekaverinsa, joista molemmat Atte on tälle kaudelle jo kohdannut. Nälkää loppukauteen on näistä kohtaamisista jää sopivasti, kumpaakaan Atte ei joukkueineen ole onnistunut vielä voittamaan.
Odotukset kaudesta ovat korkealla, vaikka Atte ei konkreettista tavoitetta olekaan itselleen sen enempää kuin joukkueelle asettanut. Miksipä ei vaikka päätyyn asti, maalailee Atte suunnitelmissaan. SM-kulta on tietenkin jalo tavoite kenelle tahansa urheilijalle. Atte on kuitenkin ylpeä myös Oulussa rakentuvasta projektista, ja uskoo sen kantavan hedelmää muutenkin kuin vain mitalien muodossa.
Lentopallo on sen verran lähellä Aten sydäntä, että hän toivoo pysyvänsä jollain muotoa lentopallon parissa myös aktiiviuran jälkeen. Uran jälkeinen unelma olisikin onnistua löytämään työpaikka lentopallon parissa. Joukkueet, seurat ja niiden yhteisöt ovat sellainen paikka, joissa Atte tuntee viihtyvänsä.
Aten lupaus oululaiselle lentopalloyleisölle:
Lupaan antaa jokaisessa pelissä kaikkeni, kannustaa muita ja puskea itteeni loppuun asti.
